VUONNA 1958 - siis 55 vuotta sitten - astui voimaan "kansakoululainsäädännön merkittävin uudistus: 2-vuotisen kansalaiskoulun toteuttaminen".
Teoksessa kerrotaan, että kansalaiskoulu ei ole ammattikoulu vaan peruskoulun yläaste, jonka tehtävä on kasvattaa oppilaistaan hyviä ihmisiä ja kelpo kansalaisia. Kailanpään mukaan se suoritti tehtäväänsä rinnakkaiskoulujärjestelmän piirissä, mutta samalla se kuului tulevaisuuden koulu-järjestelmään: yhtenäiskouluun, jossa jokainen tuleva kansalainen saa asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta yhtä pitkän, lahjojansa ja kykyjänsä vastaavan kasvatuksen hallinnollisesti ja pedagogisesti yhtenäisessä koulussa. Kansalaiskoulu muodosti hänen mukaansa yhdeksänvuotisen yhtenäiskoulun käytännöllisen linjan. Se oli yksilöllinen, omaa kotiseutua palveleva nuorison opinahjo.
Kansalaiskoulun juuret
Keisari Aleksanteri II
Kailanpään mukaan kansalaiskoulun syntysanat sanottiin 11.5.1866 annetussa ”Keisarilisen Majesteetin Armollisessa Asetuksessa kansakoulutoimen järjestämisestä Suomen suurruhtinaskunnassa”. Asetuksessa hahmoteltiin ns. jatko-opetus. Sen mukaan opettajan oli 1-2 iltapäivänä viikossa ohjattava kansakoulun käyneitä ja muita kouluiän sivuuttaneita kirjallisuuden lukemiseen, kirjoittamiseen ja muuhun, mikä oli tarpeen ”totisen taidon ja sivistyksen kartuttamiseksi” lauantaisin ja sunnuntaisin. Näin tapahtuikin joissain paikoissa.
Kaarle Werkko ja A.Berner
Jatko-opetus koettiin tärkeäksi, ja sitä yritettiin kehitettää monin tavoin. Ensimmäinen kehitelmä oli opettajien järjestötoiminnan isän Kaarle Werkon vuonna 1885 esittelemä jatkokurssi-idea, jota kokeiltiinkin Helsingissä. Vuonna 1890 ehdotti kansakoulutarkastaja A. Berner ehdotti, että kaupunkeihin luotaisiin iltakoulujärjestelmä ja maaseudulla 5-6 viikkoinen päiväkoulu. Opettajalle hän esitti erityistä lisätutkinta. Tampereella käynnistyiki tällainen toiminta vuonna 1892.
A.J. Tarjanne
Ensimmäiset kouluhallituksen ohjesäännöt jatkokursseista saatiin vuonna 1893. Siinä määriteltiin pakolliset oppiaineet, joita piti opetta yhteensä 150 tuntia joko yhtenä iltapäivänä viikossa tai kuuden viikon ajan. Tämäkään malli ei saanut innostusta aikaan. Tarkastaja A.J. Tarjanne ehdottikin vuonna 1906, että oppiaineet olisivat vapaaehtoisia.
Mikael Soininen
Seuraava jatko-opetuksen kehittelijä oli Mikael Soininen. Hän tutustui Kerschensteinerin työkouluun. Kerschensteinerilla oli idea koota nuoret kadulta vetelehtimästä ja kasvatta heidät kunnon kansalaiseksi ”harrastuksellisen työn avulla”. Kerschensteinerin työkoulu ei ollut ammattikoulu vaan tavoitteena oli eettinen elämänlaatu (siveellistävä työ). Vuonna 1911 ilmestyi Soinisen teos ”Kansakoulun jatko-opetuksen uudistus”. Jatko-opetuksen lähtökohdaksi hahmoteltiin siinä käytännön työskentely; Soininen kirjoitti: Työn oppii ammatissa, täällä opetetaan työntietoa. Yhteiskuntaoppi oli tärkeä oppiaine.
Pitkälti Soinisen ansiosta Suomeen säädettiin oppivelvollisuuslaki vuonna 1921. Nyt 2-vuotinen jatko-opetus tuli pakolliseksi. Asutuskeskuksissa oli oltava riittävä määrä päiväkouluksi järjestettyjä jatkoluokkia. Mutta idea ei edennyt. Oppilaat olivat mieluummin töissä. Opetus oli liiaan teoreettista. Kouluhallitus antoikin kaupungeille lupia korvata päiväkoulu suppealla iltaopetuksella jo 1930-luvulla.
Alfred Salmela
Soinisen kuoltua, jatko-opetuksen kehittäjäksi nimenomaan maaseudulla nousi Alfred Salmela. Salmela johti kansakoulukomiteaan vuodet 1936 -1946. Komitea ehdotti kansakoululle rakennetta 7 vuotta kansakoulua + 1 vuosi kansalaiskoulua. Asutuskeskuksissa jako olisi 6 +2-.
Sodan aikana vuonna 1943 tehtiin merkittävä päätös: kansakoulun päästökirjan saa vasta, kun on täyttänyt jatkokouluvelvoitteen. Näin luotiin paineita kansalaiskoulun käynnille.
Vaihtoehtoisia malleja
Vuonna 1945 opetusministeri Johan Helo ehdotti, että kansakoulun yläaste liitettäisiin keskikouluun. Yrjö Ruudun johtama koulujärjestelmäkomitea 1946-47/48 ehdotti 8-vuotista oppivelvollisuutta. Se suoritettaisiin 4-vuotisessa alkeiskoulussa ja 4-vuotisessa keskikoulussa (maalla voisi olla 3-vuotinen vajaakeskikoulu). Joissain kunnissa kokeiltiin ammatillista jatkokoulua. Ruudun komitea hävisi äänestyksen eduskunnassa. Äänestyksen voitti ns. Lex (Aino) Malkamäki. Siinä varsinainen kansakoulu määritelltiin 7-vuotiseksi tai 6-vuotiseksi, jos kansalaiskoulu olisi 1-vuotinen. 7-luokkainen kansalaiskoulu ei kuitenkaan saanut vanhempien suosioita.
Kansalaiskoulu syntyy
Alfred Salmela jatkoi jatko-opetuksen kehittelyä mm. Maalaiskansakoulun jatko-opetuskomiteassa. 1950-1954: Nyt jatkokoulun nimeksi vakiintui kansalaiskoulu. Kansakoulukomitean mietinnön pohjalta säädettiin vuonna 1957 uudet kansakoululait. Kansalaiskoulusta tuli 2-vuotinen. Maaseutukunnille annettiin siirtymäaikaa vuoteen 1970 saakka. Siirtymäkaudella riitti kurssimuotoinen kansalaiskoulu, jossa opetusta annettiin vahintään 200 tuntia.
Yleisesti kansalaiskoulusta
Kansalaiskoulun oli siis kaksivuotinen (Tampereella alettiin kokeilla 9. kouluvuotta jo 1957-58). Lukuvuoteen kuului 200 työpäivää. Koulu alkoi 1.9 ja päättyi toukokuun viimeisenä arkipäivänä. Kiireellisten töiden vuoksi koulunkäynti voitiin keskeyttää syksyllä 12 päiväksi (päivät korvattiin kesällä). Joululoma kesti vähintään 12 päivää ja pääsiäisloma 5 päivää. Muita lupapäiviä oli oltava vähintään 10. Lukuvuoden aikana oli pidettävä ainakin kaksi juhlaa: joulujuhla ja lukuvuoden päättäjäiset. Keväällä järjestettiin myös oppilastöiden näyttely.
Koulua käytiin kuusi päivää viikossa. Opetusta oli 30-36 tuntia viikossa. Päivän työ aloitettiin aamuhartaudella. Tunti oli 60 minuuttia, josta opetukseen käytettiin vähintään 45 minuuttia ja välituntiin vähintää 10 minuuttia. Oppilaat saivat joka päivä riittävän aterian. Jokainen opettaja valvoi ruokailua. Ruokailuvälitunti oli 25 minuuttia. Juoksutunteja ei saanut olla. Kaupungeissa ja taajamissa oli velvollisuus järjestää kesävirkistystä kaikille vähävaraisille. Samaan perheeseen annettiin yhdet kirjat käyttöön.
Luokkakoon maksimi oli 40 oppilasta. Yhdysluokkia ei ollut.
Koulurakennuksista
Kansalaiskoulujen koko vaihteli. Usein ne olivat suuremman alueen keskuskoulu. Kansalaiskoulun ei tullut olla samassa rakennuksessa kansakoulun kanssa, mutta lähellä kuitenkin.
Koulussa oli oltava tilaa. Joka luokalle ei kuitenkaan taattu omaa luokkahuonetta. Koulussa tarvittiin mm. kirjasto- ja kerhohuone, voimistelusali, kotitalouden opetustilat, tyttöjen käsityöluokka, poikien käsitytöluokka, kone- ja sähköopin huoneisto, maatilatalouden opetustilat, mallimyymälä, koulun johtajalle oma huone ja oppilasasuntola. Opettajien asunnot tuli rakentaa erilleen. Leikkikenttä tarvittiin
Kalusteita tarvittiin myös: työkoneita ja välineistöä, irtituoleja ja pöytiä- ei pulpetteja, ajantasalla olevat AV-laitteet. opettajakirjasto ja lainauskirjasto.
Kansalaiskoulun pedagogiikasta
Päämääristä ja tavoitteista
Kansalaiskoulun opetusohjelmassa oli suuri vapaus, jotta se palvelisi ympäristöään. Vapaus mahdollisti myös jatkuvan kehityksen. Pakollisia oppiaineita oli vain muutamia, eikä niissäkään ollut kiinteitä oppiennätyksiä. Tuntijako laadittiin olosuhteiden mukaan. Isoissa kansalaiskouluissa oli monia eri linjoja, joille sai hakea. Linjoille jouduttiin karsimaan. Linjat muodostettiin paikkakunnam elinkeinoelämän pohjalta. Ohjelmaan kuului myös yleissivistävää opetusta.
Kullakin kansalaiskoululla oli oma Kouluhallituksen kaavan mukainen opetussuunnitelma. Siinä kuvattiin koulutyön yleinen järjestely, oppiaineet, oppimäärät, oppikirjat jne. Opetussuunniteman laatii johtaja yhteistyössä opettajien kanssa. Se alistettiin kansalaiskoulun johtokunnalle hyväksyttäväksi ja kansakoulutarkastajalle vahvistettavaksi.
Kansalaiskoulussa siirrettiin kulttuuritraditiota ja uudistettiin yhteiskuntaa. Koulumuoto rakensi siltaa koulusta elämään.
Kansalaiskoulun keskeiset kasvatuspäämäärät olivat persoonallisuus, ammattiin ja ammattityöhön johtaminen sekä kansalaiskasvatus. Persoonallisuus-käsitteessä yhtyivät individualinen ja sosiaalinen kasvatus. Jokaisen oli sopeuduttava yhteiskuntaan ja kyettävä täyttämään oma paikkansa yhteiskunnassa. Yksilöä haluttiin auttaa hänen luontaisten edellytystensä pohjalta mahdollisimman täydelliseen itseilmaisuun. Demokratian arvoa korostettiin. Tärkeää oli yhteenkuuluvuuden tunne. Hyvä ihminen oi luonnollinen, raikas, raitis, isänmaallinen ja maailmankansalainen. Hänellä oli oikea jumalasuhde. Ihmisellä ei ollut välinearvoa vaan persoonallisena olentona arvo sinänsä. Kansalaiskasvatukseen kuului riittävä yleissivistys, jolla ei tarkoitettu ensyklopedismia, koneellista muistitietoa. Tärkeää oli perehtyä kansallisukirjallisuuteen.
Kansakouluasetuksen 1§:n mukaan Kansakoulun tulee kasvattaa oppilaansa siveellisyyteen ja hyviin tapoihin sekä antaa heille elämässä tarpeellsia tietoja ja taitoja. Lopullisena tavoitteena oli itsekasvatukseen pääseminen sekä kansaalaisille tarpeellinen tieto- ja taitomäärä.
Menetelmistä ja periaatteista
Kirjakoulun sijaan kansalaiskoulusta haluttiin työkoulu. Alfred Salmelan samoin: Kansalaiskoulu on Homo Faberien koulu, työtätekevien ihmisten koulu ( vrt. Homo Sapiens - tietoa omaava).Vain harrastuksellinen työ voi palvella kasvatuksen välineenä!
Toiminnallisuus oli kansalaiskoulun perusajatus. Oleellista oli aktivisuuden herättäminen. Aktiivisuus herää, jos opetus tuo tyydytystä oppilaan senhetkisille tarpeille, Kailanpää muistutti. Aito tekeminen. Onnistuminen, tavoitteen saavuttaminen oli tärkeää ja työn ilo. Alfred Salmelan mukaan "työn ilo ei sinänsä ole vielä riittävä, tarvitaan myös työn tuloksen tuomaa iloa."
Pedagogiikka oli oppilaskeskeistä ja havainnollista. Elävät persoonallisuuten vaikuttavat yksityiskohdat olivat tärkeitä.
Opetuksen lähtökohtana tuli olla oppilaat. "Opetus suunnitellaan heitä varten ja heidän edellytystensä mukaisesti. Oppilas hyväksytään sellaisena kuin hän on. Jokaiselta ei vaadita samaa (vrt. ylilahjakkaat). Tavoitteet oppilaiden edellytysten mukaisiksi", Kailanpää ohjaa.
Kansalaiskoulun menetelmiä olivat mm. ennakolta hiljainen lukeminen, sitten tuntikeskustelu. Harjoittelu kauppaliikkeissä. Harrastustoiminta (joka suojelee ja kehittää). Harjoitustyöt. Kotilukemistehtäviä. Laulujen varasto. Lähdekirjat. Oppilaiden kysymykset. Työ.
Kansalaiskoulussa vallitsi pyrkimys kokonaisopetukseen. Siihen pyrittiin läpäisemällä ja rinnastamalla.
Mielenkiintoisesti Kailanpää muistuttaa, että jo herbart-zilleriläisydessä tavoite: luja siveellinen luonne läpäisi kaikki oppiaineet. Ainejakoa ei saa viedä liian pitkälle! Joka aineessa ei ole hyvä olla eri opettajaa.
Opetus ei ollut jäykästi suunniteltua. Herkkyyskauden idea tunnustettin. Opettajan kannatti käyttää otollisia hetkiä. Ohjelmaan kuului paljon opintoretkeilyä ja urheilukilpailuja. Kotitehtäviä annettiin kohtuullisesti. Läksyjä ei annettu loman tai lupapäivän jälkeiseksi päiväksi. Läksynkuulustelun tuli olla tehokas.
Perinpohjaisuuteen kuitenkin pyrittiin. "Opetuksen idea ei ole käydä läpi asioita vaan omaksua ne", Kailanpää kirjoittaa.
Käsitys arvokasvatuksesta oli moderni: Arvoja ei voida pakottaa omaksumaa, mutta mielensuuntaan voidaan vaikuttaa. "Pahaa ei voi juurruttaa pois tuomatta jotain uutta tilalle."
Koe edusti Kailanpään mukaan vanhempien mielestä oikeudenmukaisuuden mittapuuta, eikä opettajan ole syytä horjuttaa tätä käsitystä taroeettomasti. Arvostelun oli oltava vertailukelpoista. Keskiarvon tuli olla 7-8 välillä.
Erillisopetusta oli käsityössä sekä voimistelussa ja urheilussa. Muutoin kansalaiskoulu oli yhteiskoulu.
Opettajilla oli kurinpitovaltaa. Kansalaiskoulun rangaistuksia olivat nuhteet (joko yksityisesti tai luokan läsnäollessa), seisottaminen, luokasta poistaminen, kotimuistutus, jälki-istunto korkeintaan kaksi tuntia, erottaminen väliaikaisesti (maksimissaan 3kk) tai lopulllisesti. Erottamista perusteltiin huolella lapsirikollisista ja oppilaiden huonosta vaikutuksesta toisiinsa.Erottamisesta päätti kansalaiskoulun johtokunta. Jos lapsi erotettiin, huoltajan oli hankittava opetus muusta koulusta.
Opettajalla oli oikeus poistaa oppilas luokasta, jos tämä ei mennyt vapaaehtoisesti. Työtä ei saanut määrätä rangaistukseksi. Laiskanläksy ei ollut rangaistus vaan kasvatustoimenpide, jonka avulla keskeneräinen suoritus vietiin päätökseen opettajan valvonnan alaisena.
Valvonta oli tärkeää. Välituntivalvontaa Kailanpää kuvaa verkonpaikkaamiseksi. Etsii eikä soisi löytävänsä. Valvojan pitäisi aktivoida oppilaita reippaaseen menoon. Oppilaskäymälöitä oli tarkkailtava.
Kansalaiskoulun opettajista
Kansalaiskoulun virkatyyppejä olivat mm. yleisaineiden opettaja, kotitalousopettaja, puutyön, metallityön ja tyttöjen käsityön opettaja. Lisäksi kouluissa oli työnohjaajia ja tuntiopettajia. Eri opettajaryhmät olivat samanarvoisia. Heitä oli kohdeltava tasapuolisesti.
Kansalaiskoulun opettajilta vaadittiin tutkinto, ja virkaan oli valittava taitavin ja sopivin. Kansalaiskoulun opettajalla oli koeaika, jonka päättymisen jälkeen hän sai valtakirjan. Opettajan oli pidettävä päiväkirjaa ja osallistuttava kansakouluntarkastajan kutsumiin opettajainkokouksiin.
Kansalaiskoulussa oli luokanvalvojajärjestelmä (koko kansalaiskoulun ajaksi). Luokanvalvoja oli läsnä mm. lääkärintarkastuksissa.
Opettajan oli valmistauduttava huolellisesti oppitunneille (ainakin tunnin idea oli oltava selvillä: mitä opetan ja miten opetan).
Jokainen opettaja kasvattaa, Kailanpää kirjoittaa. Jokainen oppitunti on nähtävä renkaana kasvatuksen kokonaisuuden ketjussa.
Kailanpää korostaa opettajan ja oppilaan suhdetta. Siinä ei ole tilaa pelolle eikä vihalle. Opettajan menestymiselle ratkaisevaa on taito tulla toimeen murrosikäisten kanssa.
Opettaja oli esikuva oppilailleen. Jollei ollut, oli uhkana varoitus, virantoimitusero ja lopulta viraltapano.
Kansalaiskoulun johtajasta
Kansalaiskoululla oli oma johtaja. Hallinnossa hänen tukenaan oli johtokunta. Siinä oli kuusi valtuuston nimittämää jäsentä. Opettajiston edustajana oli koulun johtaja.
Kansalaiskoulun johtaja valittiin neljäksi vuodeksi. Hän ei ollut opettajien esimies, kuten työnjohtaja on. Hän oli primus inter pares.
Koulun johtajan tuli johtaa koulun opetus- ja kasvatustyötä. Hänen tuli valvoa kirjaston hoitoa ja käyttöä, koulukeittolaa, asuntolaa. Hänen tuli ohjaa opettajia yhteistyöhön ja huolehtia hyvän kurin ja järjestyksen säilymisestä. Hänellä oli Kailanpään mukaan ratkaiseva asema hengen luomisessa ja työskentelyedellytysten aikaansaamisessa.
Johtajalla oli kuunteluvelvollisuus. Hänen oli seurattava muiden opettajien opetusta; kenenkään itsenäisyyttä ei tullut kuitenkaan tarpeettomasti rajoittaa. Kun opettajia on useita, johdonmukaisuus korostuu. Mitä ristiriitaisempi kasvatusympäristö sitä rikkinaisempi tulos, Kailanpää kirjoittaa. Kasvatus kuuluu kaikille opettajille. Tuosta johdonmukaisuudesta johtaja vastaa, eikö?
Virkistysaineet tuli jakaa tasaisesti pitkin viikkoa.
Kansalaiskoulun oppilaista
Oppilailla oli koulunkäyntioikeus ja -velvollisuus. Kansalaiskoulun käyminen ei ollut vapaaehtoista. Niillä, jotka eivät opiskelleet oppikoulussa, oli velvollisuus käydä kansalaiskoulua. Oppivelvollisuuden suorittamista valvottin. Koulun johtokunta ilmoitti "lintsaajat" sosiaalilautakunnalle.
Monien oppilaiden koulumatka oli niin pitkä, että he asuivat erillisisessa oppilasasuntolassa. Asuntolanhoitajalla oli rangaistusvaltaa. Hänen keinojaan olivat nuhtelu, enintään 1/2 tunnin seisottaminen, huoneesta poistaminen ja erillään istuttaminen (korkeintaan 2t).
Kirjan kirjoittajasta
Kailanpää oli tuottoisia kirjoittaja. Hän seurasi aikaansa ja puolusti perusarvoja. Hannu Syväoja on kirjoittanut Aarre Kailanpään elämäkerran. Se on julkaistu nimellä: Aarre Kailanpää - Koulumies Sydän-Hämeestä.
KATSO myös yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kansalaiskoulu_kasvatti_suoraan_ammattiin_18958.html#media=18959
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti