Kuukauden kirja: Ilo opettaa!

On ilo esitellä tämä kuukauden teos: Pruuki, Lassi.(2008). Ilo opettaa: tietoa, taitoa ja työkaluja. Edita: Helsinki

Minulta oli jäänyt huomaamatta tämä tällä hetkellä tuorein suomalainen didaktiikan teos! Hyi minua. Vinkin saatuani tilasin kustantajalta arvostelukappaleen, ja teen siitä esittelyn Luokanopettaja-lehteen 2/13. Mutta en malta olla esittelemättä sitä jo nyt tässä blogissa.

"Ilo opettaa - Tietoa, taitoa ja työkaluja" on didaktiikan pieni kirja. 155 sivuun on saatu mahtumaan lähes kaikki perinteisissä didaktiikan  oppikirjoissa paljon enemmän tilaa vaatineet teemat- toki osa asioista vain ohuesti sivuten. Tämä onnistuu, jos kirjoittaja on  sisäistänyt asiat ja omaa kyvyn kirjoittaa ne auki simppelisti.  Pruukilla näyttää olevan nuo molemmat taidot. Lukija saa helposti  peittävän kuvan siitä, mitä hyvä opetus nykynäkemysten mukaan on. Didaktiikan oppikirjalta kaivataan  usein konkreetteja ohjeita. Niitä tässä teoksessa on, nokkelia ja oivaltaviakin, tuoreita ja tuttuja. Kuinka suunnitella opetusta? Kuinka vaalia ilmapiiriä? Millaisia kysymyksiä kannattaa tehdä? Miten käyttää eri työtapoja?  Kuinka antaa palautetta? Kuinka arvioida oppimista ja opetusta?

Jos jostain haluaa teosta moittia, niin ehkä  siitä, että Pruuki välttää  turhaan didaktiikan perinnettä ja vakiintunutta oppisanastoa. Parhaimmillaan arkikielu on raikasta ja uusia ajatuksia avaavaa,  mutta didaktiikan käsitemaailmaan johdattamisen kannalta myös hieman ongelmallista. Työtapojen jäsennys sosiaali- ja viestintämuodon mukaan on konkreetti, mutta myös kovin kovin yksinkertainen.

Kirjan lähdeluettelo on lyhyt. Varsinaisista didaktiikan kirjoista mukaan on  mahtunut vain kolme: Engeströmin (1992) Perustietoa opetuksesta, Uusikylän ja Atjosen (2000)  Didaktiikan perusteet ja Kansasen (2004) Opetuksen käsitemaailma.

Pruuki ei myöskään  rasita lukijoita lähdeviitteillä. Didaktiikan harrastajaa se ei haittaa; hän  osaa erottaa tekstistä muiden ajatukset Pruukin omista, mutta opettajaksi opiskeleva ei  siihen varmaankaan pysty. Mutta ehkä se ei ole tärkeää? Oleellisempaa on usein itse asia, eikä se  kenen idea mikäkin on.  Teoksen sinällään yleensä oivaltavat ja fiksut ohjeet jäävät tällaisessa kompaktissa teoksessa paikoin perusteluiltaan hieman ilmaan. Näin lukija voi lukea ne pelkkinä resepteinä.

Teoksessa on tosi paljon tosi hyvää. Mitä  arvokasta ja innostavaa teoksesta löysin?

• Hyviä jäsennyksiä olivat: opetuksen ymmärtäminen opettajan (opettaminen auttamisena)  ja oppilaan toimintana (opiskelu) * opetuksen vaiheet (orientoituminen- uuden aineksen prosessointi-opitun kokoaminen ja soveltaminen- opitun reflektointi - mainiosti Herbartia ja Engeströmiä yhdistäen)  * tavoitealuejako (tietoihin, asenteisiin ja taitoihin - yleensä asenteiden sijalla ovat tunteet) *  tavoitteiden tasot (koulumuodon ideaali-  yleistavoite -  jakson kokonaistavoite- työskentely- ja tuntikohtanen tavoite- tilannekohtainen tavoite - omaperäisesti ajateltuna )
• Esiin nostetaan mm.  seuraavia didaktisia periaatteita: aktiivinen kuuntelu * dialogisuus *   havainnollisuus * jatkuva arviointi * konstruktiivisuus * läsnäolemisen (opettaja) * motivaatio* omasta puolesta puhuminen * opetuksen linjakkuus  (tavoitteiden, aineksen, työtapojen ja arvioinnin jne. sopusointu) * oppilaan/opiskelijan aktiivisuus sisällön juonen idea * oppilaan tuntemus*  tavoitteisuus * vaihtelu * viestinnän oikeatasoisuus (1. ei ylä- ei alapuolelta; expertin ja noviisin eron huomioonottaminen) * ydinainesajattelu * yhteissuunnittelu (oppilaiden osallistuminen tavoitteiden asetteluun keinona oppia ohjaamaan omaa oppimista). 

Erityisesti hatunnoston ansaitsee  kirjan alussa olevan erilaisten oppimisnäkemysten esittely. Työtapoja esitellään monipuolisesti ja hyvin konkreettisesti ja pitkästi (peräti 83 sivua). Pruukia näyttää erityisesti kiinnostavan keskustellen tapahtuva vuorovaikutus, ja sitä tarkastellaan kirjassa hyvin monipuolisesti.  Verkko-opetuksen osuus jää  yllättävän suppeaksi. Se osa-alue on  kehittymässä kovaa vauhtia.

Kaikkiaan uskon, että Pruukin kirjasta on iloa ja hyötyä sekä opettajiksi kouluttautuville että kokeneille opettajille. Esimerkit ovat usein yliopistotasolta, mutta mutatis mutandis monet ideat toimivat pientenkin lasten kanssa. Kirjan joka sivulta huokuu opettamisen eettisyys. Teos on  myös kirjoitettu tavalla, joka kunnioittaa lukijaa. Kirjoittaja ei asetu lukijan yläpuolelle, vaan tulee ikäänkuin rinnalle. Kirjan  taitto sen sijaan on tosi tylsä.

Tietoja  teoksen kirjoittajasta

Lassi  Pruuki on  teologian tohtori, uskonnon pedagogiikan dosentti, kouluttaja, perheterapeutti ja  työnohjaaja.  Väitöskirjansa (2003) hän kirjoitti Martti Haaviosta. Pruuki  on toiminut pitkään käytännöllisen teologian, erityisesti uskonnondidaktiikan yliopistonlehtorina  ja vs. professorina Helsingin ylipistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta valitsi hänet vuonna 2000 vuoden opettajaksi. Ei ihme. Yllä esitelty teos tukee hänestä syntynyttä kuvaa aidosti dialogisena opettajana,  jolle intensiivinen ja inspiroiva yhdessä tutkiminen on tärkeää. Yhdessä pappis-vaimonsa Helin kanssa hän on julkaissut  useita teoksia,  esim.  mielenkiintoisen teoksen "Löytöretki - Rippikoulun ohjaajien opas".

Netistä löytyy lisää hänen osuvia ajatuksiaan  lisää. Tässä pari poimintaa:

• " Dialogisen työskentelytavan ydin on puhua siten, että oppilas haluaa kuunnella ja kuunnella siten, että oppilas haluaa puhua"
• " Dialogin periaatteisiin kuuluu, että jokainen puhuu omasta puolestaan, jolloin ajatuksia ei ilmaista yleispätevinä totuuksina, vaan omina kantoina ja ajatuksina.  ”Minulle on tärkeää, että…” Lisäksi dialogiseen asenteeseen kuuluu, että ei koe omistavansa totuutta, vaan ipikemminkin olevansa jatkuvasti matkalla sitä kohti yhdessä toisten kanssa."
• "Omasta puolesta puhuminen kutsuu yleensä myös toista puhumaan omasta puolestaan – siitä mitä hän ajattelee ja mihin kaikkeen hänen käsityksensä perustuu."