Kotikasvatuksen Help-Desk

Suomalainen perusperhe 1950-luvulla. Äiti, isä ja lapsi.

NO niin, tässä se nyt.  Blogilastu, jolla yritän  tukea koteja kasvatustyössä. Mikä on idea? Tehtävä on määrätty koululle. Huomasin, etten ole koskaan riittävästi pohtinut, millaisella viestillä voisin tehtävän hoitaa. Kävin läpi kaiken, mitä kasvatuksesta tiedän.  Abtsraktiksi se jäi. Jossei tästä kummoista tullut, niin kuitenkin paras, mihin minä yllän. Tehdään yhdessä paremmaksi.

Johdanto

Kodin merkitys kasvatuksessa on kiistaton. Yhtä kiistatonta - valitettavasti - on, että kaikki kodit eivät selviä kasvatustehtävästä ilman  ulkopuolista tukea ja apua. Siihen on monta syytä. Apu voi olla monenlaista, mm. taloudellista. Tarvitsevalle perheelle voidaan tarjota kodinhoitoapua jne.

Apu ja tuki voi olla pedagogista: kasvatusilmiön avaamista, sen kertomista, mitä kasvatus yleisellä tasolla ”oikeasti” on ja millaisiin päätelmiä  kasvatustieteessä on tehty.  Kyse ei ole kaikille sopivan ohjeiston julkaisemisesta vaan yrityksestä  koota aineksia ja virikkeitä kullekin perheelle sen oman ”kasvatusopin” rakentelutyöhön, siis tiettyjen kasvatusta koskevien perusasioiden pohtimiseen ja tiettyjen perusratkaisujen tekoon. Itse asiassa koulut on velvoitettu säädöksissä tukemaan kotia sen kasvatustyössä. Ymmärrän tuon velvoitteen tässä tavallista laajemmin.

Mitä perheen omalla kasvatusopilla voisi tarkoittaa? 

Idea pohtia kodin kasvatusoppia tarttui Erkki Lahdeksen teoksesta (1997  "Peruskoulun uusi didaktiikka", jonka olen esitellyt blogissa aikaisemmin. Lahdes kirjoitti mm. kotien kasvatustietoisuudesta ja "kodin opetussuunnitelmasta". Osassa perheitä lapsille asetetaan mm. koulutyötä koskevia tavoitteita ja valvotaan ja autetaan heitä pääsemään niihin. Tällaisessa kodissa lasta totutetaan huolellisuuteen, tehtävien loppuunsaattamiseen, kysymysten tekoon, säännöllisyyteen, oikeaan kielenkäyttöön jne.

Kyse on  siis kotien rohkaisemisesta pohtimaan kasvatusta. Ensinnäkin olisi selkiytettävä, ehkä jopa ylöskirjattavakin, millaiseksi  ihmisiksi  perheen aikuiset haluaisivat lasten kasvavan. Mitä heidän tulisi ymmärtää ja osata? Millaisia asioita heidän tulisi elämässään arvostaa? Ja toisekseen selkeyttää sitä, millaisin keinoin he kasvattajina voivat parhaiten tukea lastaan  kasvamaan juuri sellaiseksi. Mitkä ovat tuon kodin keskeiset kasvatusideat.

En anna reseptejä. vaan ajatelmia, joiden avulla voi ymmärtää kasvatuksen ilmiötä paremmin. Siis aineksi ja virikkeitä kasvattajan omaan pedagogiseen ajatteluun.

Kotikasvatuksen Help-desk

Kutsun tähän kokoamiani ajatuksia  kotikasvatuksen HELP-DESKiksi. Esitän ne ”katekeettisesti” kysymyksinä ja vastauksina. Kysymykset perustuvat pitkälti kasvatuksen peruskäsitteistöön. Vastaukset eivät ole omia mielipiteitäni, vaan viisauksia, joita on löydetty kasvatusopillisessa ja kasvatustieteellisessä työssä.  Tulen päivittämään ohjeistoa.

1. Mitä kasvatus oikein on? Miten se eroaa esim. opetuksesta? Miksi  tuollainen käsite ylipäätään tarvitaan?

Kasvatus, sivistys, valistus, koulutus, opetus, sosialisaatio  jne. ovat mutkikas käsitekimppu, jonka osien keskinäiset suhteet eivät ole ihan yksiselitteiset. Perinteisesti ajatellaan, että opetus on kasvatusta, joka tapahtuu koulussa. Mutta kyllä myös kotona voidaan opettaa. On myös ajateltu, että opetus on yksittäisten asioiden opettamista ja kasvatus pyrkisi vaikuttamaan laajasti lapsen koko persoonaan.

Mika Ojakangas on kirjoittanut: Kaikki, mitä kutsutaan kasvatukseksi, ei ole kasvatusta. Mitä hän sillä tarkoittaa? Suomalaisessa ajattelussa kasvatuksen erityispiirre on, että se kytketään voimakkaasti arvoihin. Kasvatus on meille arvotoimintaa. Monessa muussa maassa tällaisa pidetään turhana spekulaationa.

Meillä kasvatuksen tunnistaa kasvatukseksi  kasvattajan tarkoituksesta ei  teoista. Kasvatuksessa kasvattaja tahtoo lapselle lapselle  hyvää ja arvokasta.  Kasvatus on sitä toimintaa, jossa lapsi johdatetaan arvokkaiden asioiden pariin, jotta hänestä tulisi se hyvä, joka hänestä voi tulla, parempi kuin hänestä tulisi ilman kasvatusta.

Kasvatus on syvästi eettisiä yrityksiä vaikuttaa lapseen.  Kasvatuksen ideassa elää Immanuel Kantin oivallus: ketään ei saa käyttää välineenä.

Kasvatuksen käsitettä tarvitaan eriytyisesti ajassa, jossa itsekkyys ja ahneus lisääntyy.  Kasvatus muistuttaa ideasta  paremmaksi ihmiseksi  pyrkimisen arvosta.

2. Millaiseksi lapsi pitäisi kasvattaa?  

Kasvatusoppineet  pohtivat  tätä  kysymystä kasvatuspäämäärän käsitteen avulla.  Ei ole universaalia kasvatuspäämäärää. Kullakin ajalla, kansalla  ja kulttuurilla on oma ihmisihanteensa, siis käsitys siitä, millainen hyvä ihminen ja kunnon kansalainen on. Kunnon ihminen on sekä hyveellinen että  hyödyllinen (vrt. Humanitas).  Kukin aika määrittelee  yksityiskohtaisemmin, mitä hyve ja hyöty siellä tarkoittavat. Esim. Suomessa ihanneihminen oli pitkään kuuliainen ja tottelevainen alamainen, tänään hän on autonominen subjekti.

Vielä yleisemmällä tasolla voidaan vastata, että kasvatuksen päämääränä on luoda kasvatettavalle edellytykset onnelliseen elämään.

3. Miksi lasta pitää kasvattaa? Eikö lapsi kasva ihan itsestään? 

Menneen ajan kristillisessä maailmassa lapsen kasvatuksen  perusteleminen oli helppoa.  Lapsi syntyi maailmaan perisynnin pilaamana. Jotta lapsen sielu pelastuisi, sen paha tahto oli murskattava. Ilman kasvatusta lapsen tie vei turmelukseen ja hän päätyi helvettiin.  Oikeanlaisella kasvatuksella (ja toki Jumalan armon vuoksi) lapsen sielu pelastui ja hän pääsi taivaaseen.

Ns. lapsikeskeinen kasvatussuunta haastoi tämän  ajatuksen. Jo  J.-J. Rousseaun Emile- kirjassa lapsi syntyi hyvänä. 1900-luvun alussa  yhä useampi kasvattaja ajatteli, että lapsi kasvaa kuin kasvi, omaksi itsekseen.  Idean oli esittänyt jo Aristoteles. Jos lapsen annetaan kasvaa, hyvää tulee. Lapsen tulee antaa kasvaa rauhassa,  luonnollisesti. Aikuisen tuli korkeintaan poistaa esteitä luonnollisen kasvun tieltä.

2000-luvulla lapsi ei ole hyvä eikä paha, mutta hänessä on aineksia  kumpaankin. Ajattelemme, että ympäristö määrää (geenien asettamissa rajoissa), mikä ihmisestä tulee.  Antti Eskola on pukenut tämän hienosti sanoiksi:

” Lapsi joka syntyy maailmaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan suurin piirtein normaalina, voi periaatteessa kehittyä mitä erilaisimpiin suuntiin. Hän voi oppia minkä tahansa kielen, omaksua minkä tahansa uskonnollisen tai poliittisen katsomuksen, muovautua autoritääriseksi tai demokraattiseksi, sisään- tai ulospäinkääntyneeksi, neuroottiseksi tai tasapainoiseksi, hänestä voi tulla köyhä tai rikas, onnellinen tai onneton. Todellisuudessa kuitenkin vain osa näistä mahdollisuuksista toteutuu. Se kulttuuri, yhteiskuntaluokka ja perhe, johon hän sattuu syntymään, alkaa heti suosia eräitä mahdollisuuksia ja sulkea pois toisia.."

Ihmisen muuttuminen on siis mahdollista. Ihminen saa ympäristöstä vaikutteita ja vaikuttuu niistä. Hän saa omia kokemuksia.  Hänelle puhutaan ja häntä opastetaan. Hän saa kiitoksia ja moitteita, palkintoja ja rangaistuksia. Hän näkee, miten muut toimivat. Hän näkee, mitä muille siitä  seuraa. Ihmisellä on poikeuksellinen kysy oppia ja sopeutua, joka palaa aivojen plastisuuteen.  Ihmisillä on suuri tarve liittyä toisiin, kuulua joukkoon ja  olla samanlainen kuin muut.

Kasvatus- siis muutos paremmaksi ihmiseksi on  mahdollinen.

Ajattelemme myös, että kasvatus on välttämätöntä. Perustelen tämän väitteen näin: Ihmisen on pakko kasvaa, muuttua.  Lapsi  ei synny valmiina, vaan avuttomana. Ihmisyhteisössä ja elämässä  ei selviä eläinten tapaan vaistoilla.  Ihmisestä ei tule ihmistä ilman toisten ihmisten vaikutusta (vrt. susilapset).  Lapsi tarvitsee toisia ihmisiä oppiakseen mm. kielen.  Kun eletään yhdessä toisten ihmisten kanssa, on opittava noudattamaan yhteisiä sääntöjä ja kantamaan oma vastuunsa. Yhteisön jäsenen on sopeuduttava yhteisöönsä ja sen arvoihin. Tähän kaikkeen tarvitaan koulimista, opettamista, ohjaamista jne.

Mutta tarvitseeko ihminen myös sitä eettisyyttä, joka tekee vaikuttamisesta  kasvatusta? Jos ihmisen ympäristö ei viestitä, että hyvyys on arvokasta, ihminen on  susi toiselle ihmiselle.  Homo barbaruksesta ei tule auttamatta homo humanus.

4. Mitä tarkoitetaan kasvamisella ja kasvulla? Miten ne eroavat kehittymisestä, kypsymisestä ja oppimisesta?

On fakta, että ihminen muuttuu monin tavoin varttuessaan. Muutokset voivat johtua eri syistä. Ihminen voi myös muuttua moneen suuntaan, hyvään ja pahaan.

Ihminen voi kehittyä  ilman kasvatusta  (esim. oppia kävelemään tai kirjoittamaan). Ihminen myös  kypsyy ilman kasvatusta  (murrosikä). Ihminen voi oppia monia taitoja, muttei silti aina kasva.

Kasvu ja kasvaminen (synonyymejä) ovat oppimista ja kehittymistä, johon liittyy paremmaksi tulemista- ja se edellyttää kasvattamista.  On palattava kasvatuksen ideaan: ihmisessä olevan hyvän paljastamiseen. Kasvulla tarkoitetaan muutosta  arvokkaaseen suuntaan, paremmaksi. Suomalaisessa kasvatusajattelussa tuo hyvä on aihiona ihmisessä. Sitä ei istuteta ulkoa. Se paljastetaan.

5. Miksi ihmisessä ihmisen pitää olla ”hyvä” tai vielä parempi?

Tämä onkin  kysymysten kysymys. Wanhan kristillisen kulttuurin aikana vastaus oli selvä, eikö vaan? Vielä hegeliläisen filosofian valtakaudella 1800-luvulla vastaus oli helppo antaa: ihmisen on sivistyttävä, saatava oma eläimellinen luontonsa kuriin, jotta maailman henki voi hänessä toteutua, jotta oman kansan pyrkimykselle kehittyä kohti valtiota tulee tilaa. Myös sosialismin syntyvaiheissa oli helppo vastata: jotta maailmanhistorian ratkaiseva laki: kehitys kohti kommunismia voi toteuta.

Jos kasvatukselta riisutaan nämä ideologiset perusteet, joudumme vetoamaan jokaisen henkilökohtaiseen elämänfilosofiaan. Kysymme ikuista kysymystä:  Mikä on elämän tarkoitus? Miten olen oikeasti onnellinen? Rikollisena? Ahneena? Itsekkäänä?  Tukea tähän saa mm. eksistentialismista:  ajattelutavasta, että jokainen on sitä, mitä itse valitsee.  Ihminen voi käyttää tämän mahdollisuuden määrittää itsensä tai sitten ei.

Kasvatusta voidaan perustella myös pragmaattisesti: Jos kaikki toimivat toinen toisensa eettisesti huomioonottaen, ihmisten välille rakentuu luottamuksen ja oikeudenmukaisuuden tunne, joka rakentaa kaikkien - myös omasta edustaan tinkivien  hyvinvointia.

Jotta me ihmiset kasvaisimme tällaisiksi, tarvitsemme siihen painetta, aineksia ja virikkeitä. Siis  kasvatusta.

6. Mistä kasvattaja on saanut oikeuden kasvattaa lasta? Eikö se ole väkivaltaista puuttumista toisen elämänkulkuun?

Kasvatus on arvokkaan äärelle johtamista. Yleisesti  ajatellaan, että lapsella ei ole synnynäisesti  käsitystä siitä. Aikuisilla taas oletetaan olevan siitä ainakin jonkinlainen käsitys. Tilanne on kuitenkin sitä ongelmallisempi,  mitä suppeammin arvokas ymmärretään elämässä aidosti hyödylliseksi asiaksi. Tietääkö tämän päivän aikuinen varmasti paremmin kuin lapsi, millainen maailma tulevaisuudessa on ja millainen ihminen siellä onnellisen elämän saa?  Perusoletus kuitenkin on, että aikuinen tietää siitä enemmän kuin lapsi.

Kasvatusoppineet tarkastelevat tätä kysymystä kasvatusoikeuden käsitteen avulla. On  näkemyksiä, että lapsi ei tarvitse kasvatusta, ja että hän itse tietää mikä on hänelle hyvä. Yleisempi on kuitenkin käsitys, että lapsi tietää, mitä  haluaa, muttei mitä tarvitsee.

Moni ajattelee, että kasvatusoikeus on sillä, jolla on kasvatusvelvollisuus ja kasvatusvastuu. Vanhempien oikeutta kasvatukseen perustellaan myös sillä, että he ovat  antaneet lapselle elämän. Valtion kasvatusoikeutta pidetään yleensä kiistattomana, vaikka sillä ei olekaan kasvatusvelvollisuutta. Valtiolla on suveneeri valta kansalaisiinsa nähden.

7. Miksi kasvatus on usein niin vaikeaa?

Kasvatus on Mika Ojakankaan sanoin ystävällistä tahtojen taistelua. Kasvatuksessa ovat  vastakkain kasvattajan ja kasvatettavan tahdot. Ja niin kuuluu olla. Kasvatettavan tahtoa ei enää haluta murskata, vaan sitä yritetään eri tavoin taivutella. Kasvatus on keskeisesti suostuttelua.

Kasvatuksen  keskeisiä käsitteitä on kasvattajan ja kasvatettavan välinen suhde. Siitä ollaan varsin yksimielisiä, että kasvatus onnistuu sitä paremmin, mitä parempi tuo suhde on. Hyvää pedagogista suhdetta on kuvattu käsitteillä auktoriteetti (lapsi pitää kasvattajaa esikuvanaan), respekti, lapsen kiintymys kasvattajaan ja kasvattajan pyytetön kiintymys kasvatettavaan (pietas).

Kasvatustehtävää helpottaa, kun kasvattaja tietoisesti rakentaa positiivista, lämmintä ja silti aikuismaista suhdetta kasvatettavaan.

8. Millainen on hyvä kasvattaja?

Historian aikana käsitys hyvästä kasvattajasta on kokenut melkoisen muutoksen. Vielä toisen maailmansodan aikoihin arvostettiin yleisesti  ankaraa kasvattajaa. Tänään ihannekasvattaja on lempeä, tai pikemmin assertiivinen (jämäkkä).  Hyvä kasvattaja antaa lapselle rajat, joista pidetään kiinni. Hyvä kasvattaja on kiintynyt lapseen (rakkaus). Hyvä kasvattaja antaa lapselle myös omaa vapautta, autonomiaa (reviiri).

Hyvä kasvattaja   pohtii  omaa kasvatusotettaan. Hän  kantaa kasvatusvastuunsa. Hän osaa itse käyttäytyä kasvattajalle sopivalla tavalla. Hän elää itse ihmisiksi. Hän jaksaa tarvittaessa ”vääntää” lapsen tahdon kanssa. Hän on lapselle aikuinen ei kaveri. Hän rakastaa kasvatettava silloinkin, kun hän sitä vähiten ansaitsee. Hän kohtelee lasta kunnioittavasti. Hänessä on taiteenomasta kykyä nähdä, mikä kasvatusteko sopii mihinkin tilanteeseen (tahdikkuus).  Hän rohkaisee lapsia kokeilemaan erilaisia asioita.

Kari Uusikylä on koonnut hyvälle opettajalle kuuluvia piirteitä. Niistä monet sopivat kaikkiin  kasvattajiin.

” Hyvä opettaja on aito, empaattinen, esteettinen, huumorintajuinen, ilomielinen, itsenäinen, joustava, kannustava, kasvatusoptimistinen, kiltti, kärsivällinen, luova, lämmin, nöyrä,  oikeamielinen, oikeudenmukainen,  positiivinen, siveellinen, tahdikas, tietoelämältään vireä, tunne-elämältään tasapainoinen, toverillinen, tunneälykäs, velvollisuudentuntoinen, ystävällinen kaikille ja äidillinen.”  

9. Tarvitaanko  kasvattajaa? Voiko ihminen olla oma kasvattajansa?

Juho Hollo määritteli kasvatuksen hyvin laajasti: Mikä tahansa voi kasvattaa ihmistä -  ei vain toinen tavoitteellisesti toimiva ihminen. Kasvuun saattoi riittää yksittäinen kipinä otollisena hetkenä. Kasvua hyvään voi tapahtua ilman toista ihmistä, muttei ilman jotakin  kasvattavaa.

Kasvattajaa tarvitaan, koska ihmisen kasvu itsekkäästä epäitsekkääksi  ei tapahdu luonnostaan. On opetettava miten oikea eroaa väärästä. Muutosta on jaksettava perustella: miksi toisten huomioonottaminen  ja lähimmäisen rakkaus on arvokasta? Ihminen omaksuu lopulta vain sen, minkä  kokee aidosti merkittäväksi.  Pieni lapsi ei pysty sitä itse oivaltamaan - eikä moni meistä vanhempikaan.

Kysymykseen siitä,  voiko ihminen kasvattaa itse itseään, kasvatusoppineet vastaavat  kahdella tavalla: voi ja ei voi. Monet pitävät itsekasvatusta kasvatuksen kruununa. Toiset taas pohtivat kysymystä ehkä akateemisemmin:  Ihminen voi tehdä päätöksiä toimia paremmin. Hän voi lopettaa alkoholin liikakäytön.  Mutta miksi kutsua sitä kasvatukseksi?

10. Mitä lapsen on hyvä kokea kasvaakseen?

Kasvatusoppineet pohtivat asiaa mm. kasvatusaineksen ja kasvatusympäristön käsitteidenn avulla. Kasvumpäristö vaikuttaa meihin, siis se millaisia virikkeitä ja aineksia se tarjoaa kasvatettavalle. Mutta ei mekaanisesti eikä kausaalisesti.  Ei ole universaalisesti hyvää kasvuympäristöä, vaan kaikki riippuu kasvatuksen tavoitteista. Hyvä kasvuympäristö sisältää aineksia ja virikkeitä, jotka virittävät kasvua kohti arvokkaina pidettyjä tavoitteita.

Hyvin yleisellä tasolla voidaan kuitenkin todeta jotain erityisesti kasvatuspsykologisen  tutkimuksen pohjalta. Hyvässä kasvuympäristössä on virikkeitä (tai tarjoumia, kuten nykyään sanotaan) sopivasti, ei liian vähän eikä liian paljon. Virikkeet vastaavat lasten ikäkauden kehitystehtäviä (jotka näkyvät siinä, mistä hän on kiinnostunut). Hyvä kasvuympäristö on riittävän pysyvä ja turvallinen. Turvallisuutta lisää, että asiat tapahtuvat toistuvasti ja ennakoitavasti. Hyvä kasvuympäristö on ilmapiiriltään lämmin.

Lasta suojella - jos mahdollista raaistavilta kokemuksilta ja kokemuksilta, joita hän ei ymmärrä. Lasta ei tarvitse suojella kaikilta pettymyksiltä- itse asiassa niistä opitaan paljon.

11. Millaisia keinoja kasvatuksessa käytetään?

Muistutan ensi: kaikki, mitä kutsutaan kasvatukseksi ei ole sitä. Lapseen voidaan yrittää vaikuttaa myös monilla ei-kasvatuksellisilla keinoilla.

Ehkä keskeisin kasvatuksen keino on arvokkaan tottumuksen luominen. Tottumusta luodaan kasvattajan omalla esikuvalla, toivotun tavan perustelemisella, toivotun tavan johdonmukaisella vaatimisella ja  tottumuksessa pysymistä vahvistavalla palautteella. Aikaisemmin tottumusta perusteltiin oletuksella, että kun jokin tarve tyydyttyy pitkään samaa uomaa käyttäen, uuden uuman löytäminen vaatii ponnistelua, johon ihminen ei laiskuuksissaan ryhdy. Näin tottumuksesta tulee toinen luonto. Tänään ajattelemme, että tuttumus liittyy toiminnan automatisoitumiseen ja aivojen toimintaan.

Karkeasti kasvatuksen keinot voidaan jakaa positiivisiin ja negatiivisiin. Positiivisillä keinoilla opetetaan hyveitä:  herätetään, sytytetään, istutetaan, juurrutetaan ja vahvistetaan hyvää ja saatetaan lapsi kohtaamaan arvokkaita asioita. Negatiivisilla keinoilla suojellaan lasta aikuisten kovalta maailmalta ja estetään häntä kohtaamasta huonoina pidettyjä asioita; näkyvistä ja kuuluvista poistetaan arvottomat vaikutteet. Hänessä  ei kiihoiteta huonoja taipumuksia. Hänen huonoja taipumuksiaan sammutetaan ja ehkäistään.

Kasvatuksen keinot voidaan jakaa myös suoriin (välittömiin) ja epäsuoriin (välillisiin). Edelliset ovat kasvattajan ja kasvatettavan vuorovaikutusta, jälkimmäisissä kasvattaja vaikuttaa muun  ympäristön kautta (esim. hankkimalla kotieläimen).

Kasvatuksessa voi nähdä myös erilaisia kerroksia, joiss käytetään erilaisia kasvatuksen keinoja.

1. Kasvatukseen kuuluu jälkeläisisten perustarpeista huolehtiminen siis hoito.  Lapsi (ja nuori) tarvitsee riittävästi lepoa ja terveellistä ruokaa. Hänet on puettava ja lääkittävä.
2. Lapsesta kasvaa aikuinen. Lapsen ei ole tarkoitus jäädä lapseksi. Tässä kasvussa lapsi kohtaa erilaisia ns. kehitystehtäviä. Yksi keskeinen on oman tahdon hallinta. Toinen on irtautuminen riippuvuudesta vanhemmista jne. Kasvatus on lapsen tukemista näissä kehityspsykologisissa kehitystehtävissä.
3. Lapsi kasvaa paitsi fyysisesti ja  psyykkisestä myös  sosiaalisesti aikuiseksi,  myös  täysivaltaiseksi kansalaiseksi.  Hänellä on oikeuksia ja velvollisuuksia. Aikuisen on oltava itsenäinen, riiipumaton ja  vastuullinen ja hänen on  tultava  toimeen omillaan. Jotta hän voi vastata itsestään ja perheestään, hänen on löydettävä oma paikkansa työelämässä.  Kasvatus on ohjausta ja neuvontaa mm. ratkaisuihinsa.
4. Erityinen kehitystehtävä on kasvaa omaksi minäksi, ainutkertaiseksi  yksilöksi. Hän tarvitsee siihen aineksia, malleja ja  tilaa ja kannustusta.
5. Ja sitten se erityisesti kasvatuksellinen kerros: lapsi kasvaa villistä itsekkästä eläinlapsesta sivistyneeksi, eetisesti toimivaksi ihmiseksi, joka osaa ottaa toiset huomioon. On opittava sovittamaan oman toiminta ulkoisen ympäristön pakkoihin ja vaatimuksiin. Sivistys ei tarkoita oppineisuutta, vaan sydämen sivistystä. J.E. Salomaan sanoin: kasvamista persoonaksi

Lapsi tarvitsee kussakin kehitysvaiheessa ja kaikilla tasoilla  kasvatusta: apua ja tukea. Keskeistä on pitää huolta siitä , että lapsen perustarpeet tyydyttyvät. Yksimielisiä siitä, mitkä nämä perustarpeet ovat, ei olla. Yksi hyvä malli on Decin ja Ryanin: (1) kompetenssin tarve (tarve onnistua ja osata), (2) autonomian tarve (tarve olla oman toimintansa subjekti) ja (3) tarve liittyä toisiin (tarve saada huomiota itselle tärkeiltä). Osan mielestä tarpeita ei ole, on vain haluja, toiveita ja tavoitteita.

Kasvatukseksi tuon avun ja tuen tekee niiden takana oleva kasvattajan hyvä tarkoitus. Tuo hyvä tarkoitus ruumiillistuu kasvattajan ja kasvatettavan vuorovaikutuksessa. Siinä ”vaikuttavana lääkeaineena” on vastavuoroinen kiintymys, rakkaus. Apu ja tuki, jossa ei välity välittäminen  ei ole kasvatusta.

Kasvatuksen keinoja voi jakaa näinkin:
(1) yksittäinen kasvatusteko/toimenpide (tukistus, käsky)
(2) kasvatussuhde ; kasvattajan  ja kasvatettavan persoonat, ihmissuhde ja siihen kuuluva vuorovaikutus (respekti, aukotoriteetti, pyyteetön kiintymys, kasvatusvastuun kantaminen)
(3) kasvatustilanne, kasvatustapahtuma, kasvattava hetki (esim. keskustelutuokio)
(4) erityinen harjoitusohjelma (esim. tennisleiri)
(5) kasvatusympäristö (esim. tila, elämäntapa, perhe-elämä, koti, mökki, urheilukenttä)

12. Mitä eroa on kasvatuksella ja kasvattamisella? 

Kasvatus on yläkasite, johon kuuluu sekä kasvattajan toiminta (kasvattaminen) että sen aiheuttamat seuraukset kasvatettavassa (kasvu). Arkikielessä kasvatus ja kasvattaminen ovat synonymejä.

13. Millainen kasvatus on tehokasta?

Jotta voi arvioida kasvatuksen tehokkuutta, vaikuttavuutta jne. tarvitaan konkreetti tavoite esim. kauniin, toisille iloa tuottavien käytöstapojen oppiminen.  Kasvatus on aina tehokasta suhteessa johonkin arvokkaaseen asiaan. Yleisesti voidaan sanoa, että kasvatus on tehokasta, kun tavoitteet saavutetaan taloudellisti ja ilman sivuvaikutuksia.

Kasvatuksen osalta tehokkuuden tavoittelussa on kuitenkin otettava huomioon eräitä perusfaktoja.
Ensinnäkin: kasvatuksen  ja kasvun suhde ei ole mekaaninen eikä kausaalinen. Kasvatus on aina kasvatusyrityksiä. Sama kasvattamaan tarkoitettu teko vaikuttaa joskus, joskus taas ei. Se vaikuttaa johonkin lapseen, mutta ei toiseen.  Tätä ilmiötä kuvataan mm. kasvatettavan oman  tahdon, kasvatettavuuden, kasvatusiän, herkkyyskausien ja tilanteen otollisuuden käsitteillä.

Jo kasvatuksen määritelmästä aiheutuu, ettei kaikkia (vaikka tehokkaita) keinoja voida käyttää. Kaikki keinot eivät ole luvallisia (esim. kidutus). Lisäksi on huomattava, että kasvatuksesta voi aiheutua myös odottamattomia seurauksia.

Yksittäinen väärä kasvatusteko on harvoin kohtalokas, vaan yleinen väärä suunta, usein toistuva. Vaikka väärän kasvatuksen määrittely on uhkarohkeaa, siitäkin uskaltaa jotain sanoa nimenomaan kasvatustyylin käsitteen pohjalta.

Periaatteessa voidaan kasvatustyylejä voidaan erottaa monin perustein. Yksi varsin vakiintunut tapa on jakaa kasvatustyylit kahden ulottuvuuden niihin sisältyvän kontrollin (rajat)  ja välittämisen (rakkaus) suhteen. Näin syntyy neljä eri tyyliä.
(1) antaa mennä: välinpitämätön kasvatus (ei rajoja  muttei rakkauttakaan ),
(2) autoritäärinen kasvatus: ankara kasvatus  (rajat, muttei rakkautta),
(3) ohjaava kasvatus (rakkaus ja rajat) ja
(4) hemmotteleva kasvatus (rakkaus, muttei rajoja).

Oma kasvatustyylinsä on vielä ns. vapaa kasvatus. Oikein ymmärrettynä se edellyttää kolmannen ulottuvuuden ottamista mukaan tarkasteluun: reviirin. Vapaassa kasvatuksessa lapsella on  täysi oikeus tehdä omaa elämäänsä koskevat valinnat, valita omat arvonsa ja  oma tulevaisuutensa. Vapaa kasvatus on kasvatustyyli, jossa lapsi saa ehdotonta rakkautta. Lapsen  vapaudella on rajat: toisten  vapaudet. Aikuiset eivät niitä kuitenkaan aseta tai valvo-  vaan esim. Summerhillissa lasten kokous.

Tutkimuksista tiedetään  että kasvatustyyli vaikuttaa lapsiin.
(1) Välinpitämätön kasvatus on heitteille jättöä. Näin ”kasvatettujen” lasten riskinä on kehittyä rajattomiksi,  äärimmäisen itsekkäiksi ja epäempaattiksi.
(2) Autoritäärinen kasvatus sisältää usein kaltoin kohtelua. Se  johtaa  uhmaan.
(3) Ohjaava kasvatus on kasvatuksellisesti suositeltavin. Lapsi kokee turvaa. Häntä ohjataan ja neuvotaan. Hänestä välitetään. Häntä kuunnellaan.
(4) Hemmotteleva kasvatus vääntää perheen roolit nurinpäin. On vaaran, että lapsista kasvaa tyranneja. Vaarana on myös masennus.
(5) Vapaan kasvatuksen vaikutuksista ei juuri ole tutkimustietoa. Ongelmana on myös se, että vapaa kasvatus on usein sekoitettu välinpitämättömään kasvatukseen, mitä se ei ole.

14. Kannattaako kasvatuksessa käyttää palkintoja ja rangaistuksia?

Palkinnot ja rangaistukset ovat ikiaikainen kasvatuskeino. Ne ovat osa sitä ympäristöstä saatavaa palautetta, joka vaikuttaa ihmiseen.

Oleellista on, miten ja missä tarkoituksessa niitä käytetään. Palkinto pitää kokea kannustukseksi ja kiitokseksi, ei keinoksi määräillä tai kontrolloida.  Palkita kannattaa nimenomaan arvokkaita asioita kuten  ponnistelu ja yrittäminen.

Rangaistusten käytön suhteen kasvatusoppineiden mielipiteet jakautuvat vielä enemmän. Ehkä yleisesti voi sanoa, että rangaistuksen tulee aina olla oikeassa suhteessa tekoon. Lapselle on selitettävä teon ja seuraamuksen suhde. Monet suosittelevat ns. luonnollista rangaistusta, jossa hölmösti toiminut joutuu kokemaan itse tekonsa seuraukset (ikkunan rikkonut palelun). Koska rangaistus kuitenkin usein kuluttaa  kasvattajan ja kasvatettavan tunnesuhdetta, suositellaan teon sovittamista muulla tavalla.

Oleellisinta on kasvattajan tarkoitus. Jos palkinnoilla ja rangaistuksilla ei pyritä edistämään lapsen liittymistä arvokkaisiin asioihin, ne eivät ole kasvatusta. Rangaistus ei saa esim. olla kosto tai korvaus.

15. Selviääkö kukaan noin vaativasta tehtävästä?

Riittää, kun on riittävän hyvä. Myös kasvattaja saa kasvaa koko ajan.  Tapio Puolimatkaa mukaillen: oleellista kasvatuksessa on, että yritämme järjestää lapsille parhaina pitämämme mahdollisuudet oppia ne asiat, joilla elämässä pärjää meidän mielestämme.

Jälkikirjoitus

Moni on huolissaan kotikasvatuksen yleisestä tilasta.  Suomalais-saksalaisen kasvatuksen hieno idea on hukkumassa.  Se on ollut vahvasti sidoksissa yhdessä jaettuun, nyt pitkälti unohdettun kristilliseen maailmankäsitykseen. Elämäntapamme on muuttunut. Perhe toimii ja elää toisin.  Erityisesti kasvatukselle tärkeä lapsuuden omaleimainen elämänvaihe on lyhentynyt.

Kristinuskolla on ollut valtava legitimioiva vaikutus kasvatuksen; a) sen päämäärään (esim sielun pelastus, siveellinen elämä, Jeesuksen malli), b) keinovalikkoihin (esim. ankara kasvatus- uhkana sieln joutuminen helvettiin) c) ainekseen (Jeesuksen opetukset) ja d) kasvatuksen roolitukseen (perisynnin turmelema lapsi on kohde, jumalan sijaisen toimiva vanhempi kasvattaja). Tilanne on kovin erilainen ilman tätä legitimitaatiota.

Kotikasvatusopin ohjaamisen hankaluudesta

Perinteisesti ja oikeaoppisesti ymmärtäen normatiivinen-ohjeita antava kasvatusoppi lähtee liikkeelle  tavoitteista. Koulukasvatukselle  yhteiskunta on määritellyt  selkeät tavoitteet. Kotikasvatukselle ei. Yhteiskunta ohjaa toki säädöksin kotejakin ja niiden elämäntapaa,  mutta niissä on pikemmin kyse  lasten oikeuksista ja yleisistä elämää koskevista normeista kuin kasvatusta koskevista tavoitteista, siis suunnasta, johon pitäisi kasvaa. Näin kaikille perheille yleisen kasvatusopin kirjoittamiseen ei ole edellyttyksiä.

Myös käsite kasvatuoppi voi olla vaikea ymmärtää. Kasvatusopilla tarkoitan tässä käsitystä hyvästä kasvatuksesta. Millainen ihminen olisi hyvä? Millaiset keinot olisivat hyviä? Tuo hyvä on aina riippuvainen konteksista, ajasta, yhteiskunnan kulttuurista jne. Entisajan kalastajaksi ryhtyvän tuli oppia eri asioita, kuin maanviljelijäksi ryhtyvän.  Vuosisatojen ajan oli ehkä tästä syystä itsestään selvää, että eri säätyjä kasvatettiin erikseen ja eri lailla. Ehkä juuri tästä syystä  ensimmäisen suomalaisen kasvatusopin kirjoittanut J.V. Snellman  oli vakuuttunut, että tiede ei voi tietää, kuinka  lapsia tulee kasvattaa, vaan kunkin kansan, säädyn ja jopa perheen tuli luottaa kasvatuksen traditioonsa.  Tuo traditio siirtyi sukupolvesta toiseen.  Olemme pitkään eläneet yhtenäiskulttuurissa, jossa kasvatusta on hahmoteltu samanlaiseksi kaikille. Ehkä olemme jälleen mm. monikulttuuristumisen vuoksi tilanteessa, jossa kasvatusta on hahmoteltava eri "heimoille" erilaiseksi.