Uusi 80 vuotta vanha idea kasvatuksesta ammattiin

YKSI uusia harrastuksiani - ja vähän työtänikin- on ammattikoulutuksen historia. Siis koulutus erityisesti ruumiillisiin työn ammatteihin. Tiedätte ammattikunnat, sunnuntaikoulut, amikset  jne.

YHÄ  kiistellään siitä, kuinka  erillään toisistaan pitää pitää akateemiselle ja ei-akateemiselle urapolulle johtava koulutus. Meillä elää yhä sitkeästi toisella asteella rinnakkaiskoulujärjestelmä.

Niinikään kiistellään siitä, mikä on yleissivistävän opetuksen osuus ei-akateemisessa ammattikoulutuksessa. Juuri nyt käynnissä oleva amis-uudistus mahdollistaa monenlaiset eri yhdistelmät, mutta kyllä painoa on siirretty opetuksessa työpaikoille ja samalla koulussa annettavasta  yleissivistyksestä ammattiosaamiseen.

JOKSEENKIN 80 vuotta sitten dosentti Aksel Kurki julkaisi kirjan:

Kurki, Aksel Rafael. 1941.  Kansakoulun jatko-opetus ja ammattiopetus. Sivistys ja tiede 115. Helsinki: WSOY

Tässä teoksessa Kurki ehdottaa saksalaisen Kerschensteinerin hengessä uudenlaista mallia  tuolloisille suomalaisille kansakoululaisille pakolliseen jatko-opetukseen, jotka eivät jatkaneet opintoja  oppikoulussa. Mallin clue oli yhdistää eheyttämällä ammatin opetteluun yleissivistävä opetus. 

Kansakoulun jatko-opetusta oli tuohon aikaan toteutettu haparoiden ja epämääräisesti. Vanhemmat eivät siitä innostuneet, eivätkä nuoretkaan. Kurjen mukaan syitä olivat mm. se, että  päästötodistuksen saaneita lapsia tarvittiin  kipeästi kotiaskareissa auttamaan vanhempiaan. Ja  kyselytutkimuksiinsa perustuen Kurki väitti, että suuri osa siitä, mitä ns. yleisessä jatkokoulussa opetettiin, ei herättänyt oppilaissa elävää harrastusta. Moni halusi mieluummin käyttää aikaansa oppiakseen oman ammattinsa, jonka oli joko valinnut tai vakavasti päättänyt valita elämäntehtäväkseen.

Kurjen parempi vaihtoehto

Kurki tarjosi abstraktia irtotietoa tarjoavalle kansakoulun jatkokoululle vaihtoehtoa, jossa  kasvatuskokonaisuuden keskipisteenä olisi  kasvatus valittuun ammattiin niin, että samalla tuettiin persoonallisuuden kehkeytymistä ja annettiin sekä valtiollista ja kansalaiskasvatusta. Tavoitteena olisi  älykäs ja taitava ammattityöntekijä, joka olisi  tietoinen omasta elämäntehtävästään ja sen merkityksestä kokonaisuudelle. Hän ei olisi vain  ammattimies omalla erikoisalallaan vaan todella sivistynyt henkilö.

" Jokaisen ammattialan opiskelua voidaan pitää keskuksena ja siihen sisällyttää moninaista ja runsasta aineellista ja henkistä sisällystä niin, että nämä kaikki tiedonainekset yhtyvät oppilaan tajunnassa ehjäksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi yhden keskittävän ja kokoavan elämänalan ympärille ja muodostavat samalla  hänen aatteellisen persoonallisen elämänkatsomuksensa perustaksi."

Vänkää, kuinka keskeisenä yhden ammatin valintaa  tuolloin pidettiin!

"Ilman tiettyä yksilöllistä elämäntehtävää, ammattityötä, ei kukaan yksilö voi kehittyä  lujaksi siveelliseksi luonteeksi eikä sosiaalisesti toimivaksi  kelpo kansalaiseksi."

Kurjen kasvatuspäämääränä oli yksilöitten kasvattaminen yhteiskunnan ja valtion kunnon kansalaisiksi. Sellainen oli vain se, joka pystyi ja halusi harjoittaa jotakin yhteiskuntaa ja valtioita joko suoranaisesti tai  välillisesti hyödyttävää - eikä ainakaan niitä vahingoittavaa - ammattia. Niin kasvatetun  tulisi voida vaikuttaa ko. yhteiskunnan ja valtion  kehittymiseen niin, että valtio yhä kehittyisi ihannevaltion suuntaan, siveellistä  maailmankaikkeutta kohti.

Perinpohjainen teknillinen valmistus ammattityöhön  kokeneen ammattitaitajan johdolla työpajassa oli kaiken A ja O. Lisäksi tuli oppia myös tietopuolisesti ymmärtämään ammattiaan ja käyttämään hyväksi kaikkia tieteen ja taiteen tarjoaamia apuneuvoja. Tähän tarvittiin muita oppiaineita.

Keskityksen lisäksi olisi  käytettävä  eri oppiaineiden rinnastusta, jonka avulla huolehdittaisiin siitä, etteivät eri oppiaineet olisi toisistaan irrallaan, vaan mahdollisimman kiinteästi toisiinsa yhteenliittyneinä. 

Kerschensteinerin mallin mukaan ammattiopetus piti siveellistää.

" Jokaisen työntekijän, olkoonpa siten ruumiillisen tai henkisen työn suorittaja, alemman tai ylemmän ammatin harjoittaja- on oltava selvästi tietoinen siitä, että hän  työllään aina toimii paitsi itsensä ja omaistensa myös  koko yhteiskunnan ja isänmaansa menestykseksi, että hän tämän nojalla on tärkeä jäsen yhteiskunnassa ja valtiossa sekä samalla oikeutettu ja velvollinen ottamaan osaa yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen elämään. "

Johtavia arvoja olisi isänmaallisuus.  Kaiken opetuksen läpäisisi uskonnollinen ilmakehä. 

"Humaanisuuden- valoisa käsitys ihmisen olemuksesta- ylevimmässä muodossaan kristinopin syventämänä, puhdistamana ja kirkastamana tulee olla kaikkea opetusta ja kasvatusta hedelmöittävänä ja viitoittavana aatteena." 

Kaikkien opettajien piti olla samojen ihanteiden takana.

"Kansakoulun jatko- samoin kuin ammattikoulunkin ihanteena tulee olla, että se on kokonaan saman yhtenäisen siveellisen ja uskonnollisen hengen leimaamaa ja elähyttämää. Tällöin ei toinen opettaja  saa persoonallisuudellaan eikä opetusaineensa käsittelyllä hajoittaa eikä repiä auki sitä, mitä toinen on rakentanut, vaan kaikkien opettajien tulee sekä käytännöllisine ja teoreettisine että eetillis-sisältöisine opetusaineineen vaikuttaa sopusuhtaisesti nuorten yksilöjen sisäisen elämän siveelliseen ja uskonnolliseen kehitykseen."

Kirjoittajasta

Axel  Kurki - vuoteen 1935 Rosenqvist-  (1880 –1950) oli  Helsingin suomalaisen normaalilyseon venäjän kielen kollega ja nuorempi lehtori vuosina 1908–1949. Helsingin yliopiston kasvatus- ja opetusopin dosentti  hän oli vuosina 1926–1947. 

Kurki oli kasvatustieteeseen 1900-luvun alussa levinneiden kokeellisten tutkimusmenetelmien varhaisia soveltajia Suomessa.  Hän laati väitöskirjansa "Valhe ja eetillinen kasvatus "(1914) tekemällä suomalaisissa koululuokissa laajan kyselyn ja psykologisia kokeita.  

Vuonna 1936 hän julkaisi teoksen  "Tekniikka ja kulttuuri sekä työntekijäin sielunelämä".  Seuraavana vuonna eduskunta  esitti moitteen, että kirjan julkaisua oli tuettu valtion varoilla. Kurki oli sen mukaan  sisällyttänyt teokseen äärioikeistolaista, antisemitististä, sosiaalidarwinistista ja työväenliikettä vastaan suunnattua propagandaa.

Axel Kurki kuoli vuonna 1950 jäätyään  pakettiauton alle Helsingin Siltasaaressa.

Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja

ON maailma muuttunut. Ja ei.

Enää kukaan ei kai ajattele ammatin valintaa koko elinikäisenä ratkaisuna. Siten Kurjen keskeisimmältä perusolettamukselta on viety happi.

Pysyvä on peruskysymys: Onko enää selkeää jakoa ruumiilliseen ja henkiseen työhön?  Ja onko niihin koulutettava  jotenkin eri lailla?

ITSE kipuilen mm. luokanopettajakoulutuksen suhteen. Olemmeko unohtaneet praxiksen merkityksen? Yhdyn Kurjen ajatukseen teorian ja käytännön tasapainosta.