Tarkkailuklinikka

HYVÄÄ marraskuuta.  Aloitetaanpa tämän kuun blogitus kirjaesittelyllä:

Krogerus, Ansaliina. 1983. Tarkkailuklinikka. Eriyisopetusta  erityisille oppilaille. Helsinki:WSOY

TÄNÄÄN, kun erityisluokkia peruskoulussa ajetaan alas, on virkistävää  tehdä aikamatka noin 40 vuoden taakse, jolloin erilaisia erityisryhmiä luotiin. Yksi tällainen- nyt ilmeisesti kokonaan unohdettu oli tarkkailuklinikka.

Tarkkailuklinikka eli opetusklinikka oli pienryhmä, joka voitiin Kouluhallituksen  ohjeiden mukaan perustaa  peruskoulun yläasteelle  1970-luvulta alkaen  oppimis- ja sopeutumisvaikeuksista kärsiville oppilaille.  Klinikalla oli sekä pedagoginen että terapeuttinen tehtävä.

Oppilaat olivat klinikalla  tietyn ajanjakson, vähintään kaksi viikkoa, mutta vain niiden aineiden tunneilla, joilla vaikeuksia esiintyi. Yleensä matematiikassa tai kielissä. Ryhmässä oli korkeintaan viisi oppilasta kerrallaan. Tavoitteena ei ollut päästä eroon hankalista tyypeistä, vaan   selvittää oppilaan vaikeudet mahdollisimman pian ja saada hänet palaamaan normaaliin luokkaopetukseen.

Tarkkailuklinikka oli siis eri asia kuin tarkkailuluokka, jonne ”pantiin vakinaisesti opiskelemaan vaikeimmat häiriköt ja pahimmat pinnarit”. Tarkkailuluokalle siirryttiin tuolloin kasvatuneuvolan ja sosiaaliviranomaisten kautta, mutta tarkkailuklinikka oli  koulun sisäinen asia.  Siirto "jäähylle", tehtiin kirjallisesta anomuksesta, ja siirrosta ilmoitettiin koteihin.

Usein aloitteen teki aineenopettaja tai  opinto-ohjaaja. Kun oppilas ei osallistunut opetukseen, kieltäytyi tekemästä tehtäviä, oli  laiska,  reuhasti tai  häiritsi tunteja. Opettaja saattoi pelätä joitain oppilaita. Tai ei muuten vaan sietänyt heitä. Tai oppilaat eivät osanneet käyttäytyä,  eikä  koululla käyttöön otettu tapakasvatuskerho - suomeksi istuminen, katumus  ja hyvitys -  riittänyt. 

Esityksen voi tehdä myös psykologi, kuraattori tai kuka tahansa oppilaan  koulumenestyksestä huolestunut henkilö.

MUTTA myös oppilas itse saattoi pyrkiä klinikalle. Välit opettajaan olivat saattaneet katketa. Tai maikka ei osannut opettaa. Opiskelu tunti vaikealta, vastenmieliseltä  ja turhalta - töihin kun tuolloin pääsi jopa ilman päättötodistusta.

Esitykset käsiteltiin viikottain klinikkapalaverissa, johon osallistui sen ajan oppilashuoltoryhmä rehtorin johdolla. 

Työnjako oli sellainen, että ko. aineenopettaja antoi oppilaalle koulutehtävät; klinikkaopettaja vain valvoi, että tehtävät tulivat suoritetuiksi ja ohjasi niitä tarpeen mukaan.

Ansaliina Krogerus toimi tällaisen klinikkaluokan opettajana ymmärtääseni useita vuosia.  Hän julkaisi kokemuksistaan ja oppilaistaan  vuonna 1983 lämmöllä  kirjoitetun kirjan. 19 tarinaa, tuokiokuvaa ovat ajalta, jolloin oli vasta siirrytty peruskouluun, ja huomattava osa oppilaista oli ”suppareita” eli  tasokurssiaineissa suppean - ei lukioon oikeuttavan oppimäärän- valinneita. Mutta joukossa oli myös tosi lahjakkaita

Moni tarinoista sai onnellisen lopun. Ehkä myös siksi, että Krogeruksella oli - luemma- hieno tatsi oppilaisiin. Hänellä oli harvinainen "lääke" oppilaille: tuttavallisuuden metodi. Ystävyys.

KIRJOITTAJASTA

Ansaliina Krogerus toimi ymmärtääkseni pitkään erityisopettajana. Hänen opettajaurastaan ei netistä oikein löydy tietoja. Googletus nostaa esiin teoksen, jonka hän toimitti  yhdessä Oiva Ikosen kanssa vuonna 2009 - jolloin integrointi löi itsenä läpi suomalaisiin koulusäädöksiin. Kirjan nimi on  ”Ainutkertainen oppija. Erilaisuuden ymmärtäminen ja kohtaaminen”. 

Eläkkeelle jäätyään Krogerus on toiminut mm. galleristina.