 |
| Fiktiivinen kirjankansi. Kirjasta ei löydy kuvaa. |
Aaltonen, R. ja Tuomisto, J. (toim.) (1991) Valistus, sivistys, kasvatus. Kansanvalistuksesta aikuiskasvatukseen. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura. Jyväskylä: Gummerus, 253- 261.
MUTTA ensin muutama sana kirjan kirjoittajasta.
Severi Nyman (1865 -1924)
- vuoden 1906 sukunimien suomalaistamiskampanjasta lähtien Nuormaa - oli suomalainen oppikoulun opettaja, idealisti, poliitikko, runoilija ja sanomalehtimies, ja kansansivistäjä. Isä oli seppä ja äiti sepäntytär. Käsityöläisperheen poika sai käydä oppikoulua ja pääsi yliopistoonkin. Filosofian kandidaatti hänestä tuli vuonna 1893.
Nyman joutui pakenemään sortovuosina Yhdysvaltoihin, ettei olisi joutunut Siperiaan. Siellä hän toimi lehtimiehenä. Tätä työtä hän jatkoi palattuaan Suomeen 1906. Toimittajan työn ohessa hän oli Turun
työväenopiston johtajana vuosina 1909–1918. Hän julkaisi 7 runo-kokoelmaa ja mm. suomensi Topeliuksen Lukemisia lapsille -sarjan runoja.
Monialaisuudesta oli myös haittaa. Hänestä ei tullut mestaria millään alalla. Hän viihtyi huonosti kaikissa tehtävissä.
Nyman kuoli vuonna 1924 Nuormaana keuhkokuumeeseen.
"Kansanomaisesta opetustavasta"
Kirjasen ilmestyessä elettiin aikuiskasvatuksessa sen toisen ja kolmannen aikakauden taitetta. Ensimmäinen vaihe oli kirkon kasvatuksen vaihe. Seuraava oli kansanvalistuksen vaihe, jolloin eliitti (sivistyneistö) valisti rahvasta ylhäältä alaspäin. Vuosisadan vaihteessa työväki oli ottamassa itse vastun sivistystyöstä.
Nyman kirjoitti siis ensimmäisen suomenkielisen aikuisten opetusopin. Sen ytimessä on kysymys: kuinka opettaa sellaisia aikuisia joilla ei ollut pohjakoulutusta eikä ehkä edes lukutaitoa. Hän aloittaa kirjasensa kertomalla, että esittää siinä lyhyesti muutamia omia yksityisiä näkohtiaa otettavaksi huomioon nimenomaan kun ”puhutun sanan kautta tahdotaan kansan sivistymättömälle osalle jakaa yleistietoja joko vapaassa seurustelussa, juhlatilaisuuksissa tai kanssakäymisessä yleensä kansan kanssa.”
Puhuttu sana
Puhuttu sana on Nymanin mukaan "aina ollut ja on epäilemättä vieläkin sangen tärkeä välikappale kaikenlaatisen tiedon, neuvon ja opetuksen jakamisessa ihmisten keskuudessa." Ja erityisesti siellä, missä "kuulija l. oppilas joko ei kykene tai ei ole tilaisuudessa käyttää kirjallisuutta, kuten on laita pienten lasten sekä varsinaisen kansan keskuudessa , joilla lukutaito on vähemmän kehittynyt tai joilla sitä tuskin on olemassakaan."
Kolme sääntöä
Kaikessa kansanopetuksessa on hänen mukaansa yleensä pidettävä tunnuslauseena, että ainoastaan paras oli kylliksi hyvää - erityisesti, kun jaetaan valistusta henkilöille, joilta ensimmäisetkin alkeistiedot puuttuvat.
HÄN antoi opettajalle kolme ohjetta:
1. Eivät ne ole opettajalla laajat ja korkeat tiedot, vaan sulanut tieto, jota itse täydellisesti hallitsee
(Oppineisuus ei siis ole se juttu, vaan kokonaisuuksiksi jäsentynyt tieto)
2. Eivät ne kasvatusopilliset säännöt, vaan luonnollinen, seurusteluntapainen esiintyminen, jossa henkilö näkyy ensi sijassa, opettaja vasta toisessa.
(Opettaja olkoon oma itsensä eikä vedä roolia)
3. Eivät ne kauniit, oppineet sanat, vaan yksinkertaiset sanat, sanat jotka ilmaisevat oppilaalle ainostaan tuttuja käsitteitä.
(Kielitietoisuutta jo yli 100 vuotta sitten)
Mitä opettajan on tehtävä?
Nymanin mukaan opettajan on saavutettava oppilaan luottamus. Häntä on lähestyttävä persoonallisesti. On asetuttava hänen asemaansa. On otettava selvää hänen harrastuksistaan ja koetettava ymmärtää niitä. Eli nykykielellä ensimmäiseksi on hankittava oppilaantuntemusta ja välitettävä itse välittämistä. (vrt. Mika Ojakangas)
Vasta kun luottamus on saavutettu persoonallisen lähentymisen kautta, kun mieli on sulanut ja sydän avauttunut, saattaa vapaassa, pakottomassa opetuksessa alkaa menestykselinen opetustyö.
Kun oppilas on ”suostunut opettajan persoonaan” oppilas on ohjattava mieltymään opetettavaan aineeseen. Oppilaan on kiinnyttävä ei vain opettajaan vaan myös itse opetukseen. Ilman erityistä mieltymystä aineeseen, ei vapaassa opetuksessa ”saata olla toivottavissa sanottavia tuloksia.”
Ihan kuin Herbartin sanoin Nyman kirjoittaa: "Pääasiana opetuksessa ei ole oppilaille jaettavien tietojen paljous vaan harrastuksen herättäminen tietoon ja henkiseen viljelykseen. Varsinaiset tiedot ovat vältämättömiä apuvälineitä, jotta harrastus herää, mutta jaettakoon niitä nimenomaan auttamassa harrastuksen heräämistä."
Opettajan ei pidä tyrkyttää tietoja, sille joka ei tajua niiden tarpeellisuutta. Se on samaa, ”kuin pakottaa jotakuta syömään, jolla ei ole nälkä.” Opettajan tehtävä on herättää tuo nälkä.
Kun harrastus on saatu jossain heräämään, kehitys jatkuu itsestään. Kehittymisen tilaisuuksia tarjoavat mm. kansanomainen kirjallisuus, sanomalehdet, elettävä elämä…
Opetustavalla on väliä
Kuinka oppilas saadaan rakastumaan asiaan, johon hänen pitää tutustua? Opetustapa ei saa olla kaavamaista vaan se on tehtävä niin hauskaksi ja eläväksi kuin mahdollista. Puheessa ei pidä tavoitella juhlallisuutta vaan jokapäiväisyyttä ja kodikkuisuutta. Puheet eivät saa olla liian pitkiä (max 20-30 min), vaan ”lyhyitä ja vilkkaita”.
Jos opetuksen - keskustelun, puheen, esitelmän - tarkoituksena on esim. ennakkoluulojen väärien tietojen kukistaminen, ei pidä esiintyä mahtipontisesti eikä tuomita, vaan on esiinnyttävä tyynesti, pysyttävä asiassa ja kumottava ne todistuksilla. Väärä tieto on voinut tulla suosituksi ja ennakkoluulo käynyt rakkaaksi. Opettajan on menestyäkseen aina lähdettävä kuulijan katsantokannasta ja asetuttava ymmärtämään se. Nyman näyttää hallitsevan retoriikan ja 2000-luvulla elävän käsityksen tiedon rakentumisen periaatteista. Jos opetuksen tarkoituksena on herättää kuulijan mieltymystä aineeseen, on käytettävä säästäen nimiä, numeroita, vuosilukuja, defitsiooneja jne. Lauseiden tulisi olla lyhyitä.
Kansanopetuksen perustavimmat oppiaineet
Kirjasen lopussa on vielä neljä lukua. Ensimmäisessä niistä Nyman tarkastelee kansanopetuksen Muita perustavimpia aineita. Sellaisian hän pitää (luku-, lasku- ja kirjoitustaidon lisäksi) uskontoa, oman maan historiaa ja maantietoa sekä taloudellisia kysymyksiä.
Kansanopetuksessa on totutettava hänen mukaansa kansaa kunnioittamaan uskonnollisia totuuksia mutta elettävää elämää ei saa unohtaa.
Historia on elämän opettaja. Nyman suosittelee käsittelemään nimien ja vuosilukujen sijaa mieluummin sivistyshistoriallisia esityksiä (esim. Agricolan elämäntyö ja sen merkiys kansallemme tai Suuret nälkävuodet) Kannattaa syventyä johonkin aikakauteen.
Maantiedossakaan jokien, kaupunkien jne, nimet eivät ole tärkeitä vaan kuvaukset luonnosta, luonnon tuotteista, kansan elinkeinoista jne.
Taloudelliset kysymykset ovat tärkeitä tuhansille ihmisille, jotka elävät ahtaissa taloudellisissa olosuhteissa. ”Ensin leipä, ja sitten aatteita.” Niinpä tulisi käsitellä ja tehdä tunnetuksi kansan keskuudessa eriyisesti sellaisia taloudellisia uudistus- ja parannuskeinoja mm. kooperatiivinen liike, joissa vähäväkiset itse voisivat olla mukana.
Nyman varoitelee sivistyssanojen käytöstä. Opettajan ”yksinkertaiset sanat” ovat tärkeitä. Vieraskielisiä sivistyssanoja tuli välttää - ja vähänkin mutkikkaat sanat piti aina käytettäessä selittää. Numerot hän ehdottaa esitettäviksi sanoilla, sillä ”numeroita ymmärretään kansan keskuudessa tavallisimmin korkeintaan satoihin tai tuhansiin saakka.
Kirjasen lopussa Nyman kehottaa kehottamaan opetustyössä, puheissa, esitelmissä ja keskusteluissa kuulijoita hankkimaan lisätietoja ko. kirjasta lainakirjastosta tai ostamaan se asiamiehiltä,
Loppuhuomautus
Loppuhuomautuksena Nyman kirjoittaa: ”Kaiken kansanopetuksen läpikäyvänä perustarkoituksena olkoon luonteen ja siveellisen maailmankatsomuskannan luominen kuulijoissa. Jalo,voimakas luonne, siveelliset periaatteet, oikeuden ja totuuden kunnioitus ne ne pitävät paikkansa sielläkin, missä ”tiedon valta” horjuu, tai missä tieto, itsekkääseen maaperään kylvettynä, pyrkii käyttämään valtaansa väärään suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti