Kuukauden kirja: Opettamisen taito korostaa traditiota

KUN tänään kaikki vannovat muutoksen nimiin, ja toimintakulttuuriin tuunaaminen on jokamiehen ei vain oikeus vaan myös velvollisuus, on  raikasta esitellä teos, joka korostaakin koulun tradition arvokkuutta.

Kyseessä on Matti Koskenniemen vuonna 1959 julkaisema teos "Opettamisen taito. Johdatusta oppi- ja ammatillisten  koulujen opettajien työhön". Sen toinen  painos.

Se on lyhyt käytännön seikkoihin rajoittuva opas. Monet opettajille annetuista neuvoista ovat  kestäneet hyvin ajan kulkua (niistä vähän myöhemmin). Mutta mitä pidätte seuraavista ajatuksista?

" Koulu on itseasiassa luonnonvastainen laitos. Mutta vaikka koulu on väkivaltaa, se voi silti olla miellyttävää ja hauskaa väkivaltaa."

" Uusi koulusi elää omaa elämäänsä. Se on ollut olemassa jo ennen kuin sinä tulit sen jäseneksi. Se odottaa Sinun antavan oman panokseksi työhönsä, mutta samalla, että aiheutat sille mahdollisimman vähän häiriöita. Sen vuoksi (mm.) perehdy koulun tapoihin ja traditioihin...koita olla yhtä koulusi kanssa sekä omaksua sen tavoitteet ja harrastukset...vaikeuksien tullen etsi ensin vikaa itsestäsi.

" Uudet luudat ovat tietenkin kouluissakin tarpeellisia, mutta heidän on hyvä muistaa, että he joutuvat helposti naurunalaisiksi. Tulokkaan ensimmäinen hyve opettajainhuonessa on kunnioitus" 

" Kuuntelemalla toisia nuori opettaja voi oppia paljon." 

" On muistettava, että oppilaat häkeltyvät  oudosta opetustavasta ja vaikka vähän innostusivatkin, helposti väsähtävät."

Raikkaan erilaisia, eikö?

Muita kirjan aineksia oman pedagogisen ajattelun kehittämiselle

KIRJASSA on - kuten jo edellä mainostin - myös paljon helposti nielaistavaa.  Tässä 12 lusikallista:

(1) Koskenniemi kirjaa ylös koulun kaksi jännitteistä tehtävää. Toisaalta niiden on  huolehdittava oppilaittensa  valmistamisesta tiettyyn elämäntehtävään. Toisaalta kasvavaa on avustettava  hänen tämän hetken pyrkimyksissään ja ongelmissaan.

(2) Erityisesti tämä jännite kohtaa oppilasarvostelussa. Kouluarvostelun täytyy Koskenniemen mukaan toisaalta palvella yksilöä (tukea hänen kehittymistään ja kypsymistään) ja
toisaalta palvella sitä yhteiskuntaa, jonka jäseniksi oppilaat ovat valmistumassa. "Tulevan työantajan voitava luottaa  kuvaan, jonka koulutodistus antaa". Nämä tavoitteet eivät ole hänen mukaansa "samalla suunnalla".

Yksinkertaiselle ihmiselle - joihin kuulun- tämä erottelu aukeaa näin helpoimmin kuin opsin kielellä.  Sanallisella  arvioinnilla  on  jo pitkään yritetty  pehmentää kovia numeroita.  Numeroiden antamista on  lykätty myöhemmäksi. Numeroiden lisäksi on voitu antaa myös sanallisia liitteitä ja täydentää arvostelua suullisilla arviointikeskusteluilla. Numeroarvostelun yksi dramaattisimmista elementeistä siivottiin heti peruskoulun alussa, kun silloisesta päästötodistuksesta poistettiin  käytöksen ja huolellisuuden numerot. Toisaalta valtaosassa kouluja sanallinen arviointi on yhä määrällistä (rastit ovat piilonumeroita) ei aidosti laadullista.  Tämä on ilmeisesti välttämätöntä, koska lapset ja vanhemmat haluavat ne numerot (tai sanalliset kopiot): menestyminen paremmuusjonossa on tärkeämpää kuin kasvu tai oppiminen. MH

(3) Koskenniemi kritisoikin teoksessa oman aikansa todistusmenettelyä. "Kasvatuksen kannalta olisi tärkeää tiedottaa niin oppilaalle kuin hänen vanhemmilleen, mitä tämä on saanut koulussa aikaan, miten työskennellyt sekä mitä hän voisi saada aikaan, jos kaikki  asinosaiset  tekisivät parhaansa."

(4) Itse olen luullut, että yritys luoda laaja-alaisia, kaikille aineille yhteisiä tavoitteita, olisi kohtuullisen uusi. Tässä teoksessa Koskenniemi esittelee kuitenkin jo kaksi vastavaa tiivistystä 1950-luvulta: Kolme ärrää ja neljä C:tä. 3R oli yleissivistyksen kulmakivet: = Reading, wRiting, aRithmetic.  4C:tä taas  = Communication, Computation, Cooperation ja  Citizenship. Jälkimmäiset ovat uusimman opsin laaja-alaisen osaamisen (ja NPDL:n avaintaitojen ) alkuaihio.

(5) Koskenniemi tiivistää mainiosti koulun keinot kasvattaa kolmeen tiehen: a) opittava aines
b) koulun  työ- ja elämäntapa  ja c)  opettajan vaikutus oppilaisiin ihmisenä. Edelleen aivan ajankohtaista.

(6) Aina vaativaan kysymykseen työrauhasta Koskenniemi suosittelee sosiaalipedagogista ajattelua. "Eräät luokat ovat vaikeita, toiset  vaivattomia. Vaikeat luokat eivät ole sulautuneet yhteisöksi. Ystävyyssuhteet eivät ole ehtineet solmiutua."  Eikun nykykielellä ryhmäyttämään.

(7) Opetuksen menon yksityiskohtainen suunnittelu ei ollut Koskenniemelle The Thing. Hän uskoi enemmän improvisointiin. Opetettavat asiat piti luonnollisesti harkita. Opettajan kannatti  käyttää aikaa mieluummin  oppitunnin tavoitteen ja tärkeimpien seikkojen harkitsemiseen. Hän panee teoksessa painoa ainekseen  punnintaan, seulontaan ja syventymiseen; sen pohtimiseen,  mitä kannattaa oppia; mitä asioita käsitellä. Opetuksen menon osalta opettajan kannatti  lähinnä  valmistautua   eri mahdollisuuksien varalle.

Yhdessä  Antero Valtasaaren (1965) kirjoittamassaan "Taitava opettaja. Johdatusta kansakoulunopettajan työhön". Kolmas painos- teoksessa tunnin jäsentelyä on tiivistetty: Opettajan  kannattaa keskittyä perussuuntauksen suunnitteluun: tunnin päätarkoitus, mistä työ aloitetaan ja mihin päädytään, mikä on opettajan ja mikä on oppilaiden osuus työssä ja  mihin tapaan työtä tehdään.

(8) Opettajan merkitys oppimiselle oli vielä tuolloin  hienosti jäljellä. Aineksen muovauksen lisäksi  (joka nykyään taidetaan kovin kevyesti siirtää oppilaiden vastuulle) "opettajan  vastuulla on, että oppilaat todella oppivat opittavansa- ja että he tekevät sen mielellään." Motivointia vaaditaan tänäänkin kuorossa. Muutta mihin tuo opetuksen perinpohjaisuuden periaate on unohdettu?

(9) Se, että opettajan rooli on vahva, ei näytä ohentavan  oppilaan roolia. Koskenniemen mukaan
" oppilaalla  tulisi olla mahdollisuus olla aktiivinen opetustapahtuman joka vaiheessa; oppimistyötä suunniteltaessa ja sen tavoitteita asetettaessa, itse oppimisen menossa sekä oppimisen tuloksia varmistettaessa ja arvioitaessa."

Mielenkiintoista, että Koskenniemen tutkimusluokassa
oppilaat istuvatkin perinteisessä paripulpetissa eikä ryhmissä.

(10) Ryhmätyömenetelmää  Koskenniemi taustoittaa  mainiosti. Hänen mukaansa se on keksitty  alunperin käytännön syistä. Kouluissa oli  puutetta koe- ja havaintovälineistä. Ajan voittamiseksi oppilaat pantiin myös  tarkastamaan  toistensa läksyt. Ryhmätyöllä on kuitenkin myös selvästi pedagoginen arvo: se on "ainoa työmuoto, jossa  oppilaat koulussa joutuvat  persoonaliseen kosketukseen kumppaniensa kanssa".

(11) Oppitunnille (tunnin menolle) Koskenniemi antaa tässä kirjassa varsin ikiaikaisen vaiheistuksen:
valmistavat toimenpiteet - lähtöasemien selvittäminen- tehtävän ilmoitus (tavoite)- valmistava keskustelu- perehtyminen- kohta kohdalta eteneminen jaksoittain -  aikaa oppilaiden kysymyksille - kokoaminen: kokonaiskäsitys ja harjoitus (pohjustetaan  se osa, joka jää kotona tehtäväksi).

Edellä viitatussa Taitava opettaja- teoksessa  oppitunnin vaiheet on esitetty vielä simppelimmin: 1. valmistautumisvaihe- kuuluu raekuuroimainen kertaus,  2. omaksumisvaihe- jaksoissa- jäsentely taululle, 3. harjantumisvaihe - kertaaminen ja harjoittaminen ja 4. kokonaisuuden yhteenvetäminen.  

(12) Tässä teoksessa Koskenniemi suhtautuu läksyihin tosiasiana. Hän kuitenkin muistuttaa, että
"täytyy olla myös läksyyn johtamattomia tunteja."

SUOSITTELEN.