GERM ja SPAM
Simola on koulutuspolitiikan tutkija, ja tätäkin teosta voi lukea vahvana, mutta tieteelliseen näyttöön perustuvana kritiikkinä maailman koulutuspoliittista päävirtaa GERMiä (Global Education Reform Movement) kohtaan. Pasi Sahlbergin mukaan tämän koulujen markkinoihin, kilpailuun ja tiukkaan testaamiseen perustuvan ohjelman toteuttaminen ei johda luovuuden, joustavuuden ja riskinottokyvyn kasvattamisen, vaan sen sijaan se näytäisi väistämättä johtavan opetuksen ja oppimisen tiukkenemiseen, valvontaan, arviointiin ja mittaamiseen, mistä tuloksena voi hänen mielestään olla vain opettajien ja oppilaiden näköalan kaventuminen, ahdistus ja kilpailu. Tämä on hänen mukaansa turmiollista kansalliselle kilpailukyvylle.
GERMIIN liittyy ns. erinomaisuuden eetos. Kaikkkien olisi pyrittävä olemaan parhaita. Koulujen halutaan erikoistuvan. Monet koulut pyrkivätkin jonkinlaisiksi huippuyksiköiksi. Kansainvälisissä tutkimuksissa on kuitenkin löydetty hyvin vähän näyttöä, että tällä eetoksella olisi myönteisiä vaikutuksia. Sen sijaan kielteisten sivuvaikutusten lista on pitkä. Sillä on toivottomuutta, kapinointia, ihmissuhteiden rikkoutumista ja loppuunpalamista. Paha kyllä: pahiten vaurioituvat ne opettajat, jotka suhtautuvat työhönsä vakavimmin.
Yksi kirjan paradokseista onkin, että suomalainen koulutuspolitiikka ei ole liittynyt tuohon valtavirtaan. Simola kuva suomalaista linjaa itse ideoimallaan kirjainyhdistelmällä: SPAM (Suomalainen Perusopetuksen Arvioinnin Malli). Siinä Simola näkee neljä tekijää: 1). ei koulukohtaisia julkisia rankinglistoja, 2). ei kansallisia oppisaavutusten testauksia vaan otospohjaisia temaattisia tutkimuksia, 3). ei kontrolloivaa, ei sanktioivaa eikä allokoivaa arviointia vaan kehittävää arviointia ja 4). arviointitieto tuotetaan ensisijaisesti kansallisen ja kuntatason viranomaisille, kouluille ja opettajille – kansalaisille, oppilaille ja heidän huoltajilleen vain toissijaisesti.
MUTTA paineita jatkuvaan muutokseen kokevat myös suomalaisopettajat. Teoksen mukaan koulutus ei tule milloinkaan lunastamaan antamiaan lupauksia. Ylätaso maalailee suuria päämääriä ja tavoitteita, joiden toteutuminen on rationaalisen toimintamme ulottumattomissa koulun todellisuudessa.
Opettajat voivat tässä tilanteessa säilyttää arvokkuuteensa arjen hyveillä, hetkeen tarttumalla ja ymmärtämällä konkreettiset olosuhteet. Opettajien on viime kädessä itse ratkaistava, millä keinoin heidän oma koulunsa olisi hyvä tai parempi paikka opiskella ja kasvaa – niin opettajille itselleen kuin oppilaillekin. Tilanteessa, jossa ilma on sakeanaan hyviä neuvoja, uljaita visioita ja korkeita profiileja saattaa tuntua siltä, että on tärkeämpää esiintyä hyvänä kouluna ja saada aikaan hyvän koulun vaikutelma kuin olla hyvä koulu todellisuudessa. Ristiriitaisuuden, epävarmuuden ja hallitsemattomuuden keskellä opettaja on kuitenkin aito moraalinen subjekti: päätösvalta ammatillisen todellisuuden rakentamiseen on viime kädessä hänen.
SIMOLA neuvookin opettajia: Ottakaa uudistukset hypoteeseina, ehdotuksina ja keskustelualoitteina, joista teette oman tulkintanne: mitä se merkitsee teidän koulunne kohdalla. Ymmärtäkää tavoitteet suunnistusta auttavina tähtisikerminä, pikemminkin suuntaa-antavina kuin täsmällisinä, mitattavina ja saavutettavina.
Riittävän hyvä syventymisen koulu
SIMOLA vierastaa tuloksellisuutta ja erinomaisuutta korostavaa puhetta, jossa vain paras riittää. Hän hahmottelee vaihtoehtoa, jonka sytyttäjänä on ollut Sakari Saukkosen idea (ks. lopussa viite). Riittävän hyvässä koulussa on aikaa syventyä ja muutakin kuin oppitunteja. Koulussa tulisi voida syventyä asioihin niin, että oppilaat saisivat onnistumisen kokemuksia.
Riittävän hyvä, syventymisen koulu olisi vaihtoehto erinomaisuuden, tehokkuuden ja tuloksellisuuden eetokselle. Syventymisen koulussa paneudutaan harvempiin, mutta keskeisiin, olennaisiin kysymyksiin, hitaasti ja monipuolisesti. Koulupäivää on rauhoitettava. Ehkä vain puolet päivästä pitäisi käyttää varsinaiseen muodolliseen opetukseen. Oppisisällöt tulisi valita niiden yhteiskunnallisen merkityksen, syvällisyyden ja ja oppilaslähtöisen mielekkyyden perusteella.
Toinen puoli kouluajasta voitaisiin käyttää projekteihin, jotka auttaisivat jokaista oppilasta kokemaan onnistumisen elämyksiä ja löytämään omia kiinnostuksen ja vahvuuden alueitaan. Opettajan tulisi olla valmentaja, joka olisi oppilaitten puolella ja opettaisi elämässä pärjäämisen kannalta olennaisia tietoja ja taitoja.
Simola on varma, että lapset kaipaavat mahdollisuutta hiljentyä ja syventyä yhdessä kavereidensa kanssa uskottavan, lapsille omistautuvan, asiansa osaavan ja luotettavan aikuisen johdolla. Koulussa tarvitaan aikuisen lasta arvostavaa auktoriteettia ja jäsennettyä, rakenteeltaan suunniteltua opetusta, Lapsia pitää rakastaa sen verran, ettei heitä jätetä heitteille keksimään pyörää uudelleen.
Riittävän hyvä syventymisen koulu voi toimia kunnolla vain yhteisönä. Koulu kokoaa erilaisista taustoista tulevat lapset ja nuoret yhteen ja ohjaa heidät ymmärtämään, kuuntelemaan ja arvostamaan toisiaan.
VIITE
Saukkonen, Sakari (1999) Myöhäismodernin uusvanha koulu. Kasvatus 30:2, 185–188.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti