Paalasmaa, Jarno (2024). Vapaus ja rajat. Kaveri-vanhemmuudesta kasvattajaksi. Helsinki: Viisas Elämä
On aina upeaa, kun ilmestyy kirja kasvatuksesta. Ja vielä upeampaa kun kirja kotikasvatuksesta.
Jarno Paalasmaan teemana on tammikuussa 2004 julkaistussa kirjassaan kotikasvatuksen eräs "ohentuma" : kaverivanhemmuus. Siitä on toki puhuttu vuosikymmeniä. Kirjoittajaa huolestuttaa, että tämä kasvatustyyli on yleistynyt. Puhutaan siis kasvatuksesta, jossa vanhempi toki välittää lapsesta ehkä paljonkin, mutta ei halua tai osaa asettaa lapselleen tämän kehityksen vaatimia rajoja. Konkreetisti: vanhempi
kyselee lapsensa mielipidettä kaikkiin asioihin, perustelee joka asiaa, neuvottelee, luovuttaa ja antaa lapsen lopulta päättää asioista, jotka eivät kuulu senikäisen lapsen päätettäviksi. Tällainen vanhempi ei ole ymmärtänyt rajojen ja vapauden oikean suhteen merkittävyyttä.
Kaverivanhemmuudesta on haittaa
Paalasmaan mukaan tämä kasvatustyyli on lapselle haitallinen.
Lapselle tulee turvaton olo, mikä puolestaan voi johtaa levottomuuteen tai jopa häiriökäyttäytymiseen. Tutkimusten mukaan tahtonsa jatkuvasti läpi saanut lapsi voi kasvaa sosiaalisesti kömpelöksi, taipuvaiseksi itsekkyyteen ja impulsiivisuuteen. Rajojen puute ja alituinen lapsen ehdoilla meneminen voi näkyä lapsen elämässä vaikeuksina mukautua yhteiskunnan sääntöihin ja ohjeisiin. Pahimmillaan lapsesta tulee tyrannilapsi.
Tällainen kotikasvatus johtaa ongelmiin myös koulussa. Koululaisella on vaikeuksia suhtautua koulun sääntöihin ja ohjeisiin. Hän ei ole tottuneet tekemään itselleen vaikeita ja epämukavalta tuntuvia asioita. Joidenkin on vaikea hyväksyä pettymyksiä, toisilla on vaikeuksia kunnioittaa opettajaa ja muita koulun aikuisia. Opettajien työhön ei kuitenkaan kuulu neuvotella jokaisen oppilaan kanssa erikseen esimerkiksi välitunnille tai ruokailuun menosta.
Aikuisena näin kasvatetulla voi joutua vaikeuksiin sosiaalisissa suhteissa ja auktoriteettien ja sosiaalisen elämän pelisääntöjen kanssa.
Paalasmaan mukaan kaverivanhemmuus on sitä haitallisempaa, mitä pienempiä lapset ovat. Kaverivanhemmat ikään kuin pakottavat lapsia aikuistumaan liian nopeasti.
Vaihtoehtona riittävän hyvä vanhemmus
Paalasmaa tarjoaa tilalle riittävän hyvän vanhemmuuden mallia (kasvattajuutta ). Riittävän hyvä vanhempi on läsnä, antaa aikaa. Hän on turvallinen, lempeä, mutta johdonmukainen kasvattaja. Hän kunnioittaa lastaan. Hän motivoi ja harjoituttaa pitkäjänteisyyttä ja pettymyksen sietokykyä. Hän luo rutiineita, sääntöja ja rajoja- mutta osaa myös käytää niitä joustavasti, johdonmukaisesti lapsen ikäkauden mukaisesti.
Oleellista on etsiä (kulloinkin) oikea tasapaino vapauden ja rajojen suhteelle. Hyvää kasvatusta ei ole ilman rakkautta, ei ilman vapautta, mutta ei ilman rajojakaan.
Turvallinen, lempeä ja johdonmukainen aikuinen tuo lapsille toivoa, turvaa ja selkeyttä elämään. Lapsi oppii tärkeitä taitoja kuten kykyä sietää vastoinkäymisiä ja pettymyksiä.
Lapsi saa olla lapsi.
Konkreetisti: Kasvattajana riittävän hyvä aikuinen asettaa rohkeasti rajoja varsinkin pienen lapsen arkeen. Hän arvostaa lapsen mielipidettä, mutta tekee aikuisena itse päätöksen. Vanhempi määrää suunnan ja lapsi tahdin (esim. raivokohtaus karkkikaupassa: OK ostetaan, mutta syödään vasta karkkipäivänä).
Entä murrosikäisten kasvatus?
Myös isommat lapset hyötyvät siitä, että vanhempi on vanhempi, eikä kaveri. Mutta konsepti on tuolloin vähän toisenlainen. Rajojen ja vapauden akselilla vapauden määrä lisääntyy. Tasapainon kun tulee joustaa ikäkauden (itseohjautuvuuskyvyn MH ) mukaan.
Aikuinen komentaa teiniä rakentavasti. Lapsi tulee kuulluksi ikävaihettaan vastaavalla tavalla. Murrosikäiselle kasvattajana riittävän hyvä vanhempi antaa enemmän vapautta ja ottaa teinin jo mukaan päätöksentekoon. Taitoajattelu toimii. Aikuinen voi kysyä esim. jatkuvasti myöhästyvältä lapselta/nuorelta, millaista tukea hän tarvitsee, jotta pystyisi tulemaan ajoissa kouluun. Kasvattajana riittävän hyvä aikuinen sanoittaa teinille omia näkökulmiaan ja muistuttaa pelisäännöistä. Hän ilmaisee myös tunteensa, kun joutuu huonon käytöksen kohteeksi. Käskyt kannattaa rajoittaa kaikkein tärkeimpiin asioihin. Rangaistuksiin Paalasmaa ei usko, seurauksiin kyllä.
Paalasmaan kasvatusajattelun taustalla näyttää olevan tuttu rajat-rakkaus- reviiri-ajattelu, joka saa- kuten tiedämme- teoreettista tukea mm. Decin ja Ryanin mallista ihmisen kolmesta perustarpeesta 1) onnistua (vaatii rajoja) ,2) saada olla oman toimintansa agentti (vaatii autonomaa) ja 3) kokea saavansa hyväksyntää itselleen tärkeiltä (vaatii rakkautta).
Sukellus filosofian käsitemaailmaan
Kirjan kahdessa ensimmäisessä osassa Paalasmaa tarkastelee kasvatusta praktisesti. Kolmassa osassa hän tekee sukelluksen kasvatuksen filosofiseen käsitemaailmaan. Mitä mm. käsitteet: kasvatus, sivistys, vapaus ja rakkaus tarkoittavat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Hän poimii kasvattajan ajattelun työkaluiksi ydinviisauksia. Siteerauslistalla on klassikoista mm. Ahlman, Cygnaeus, Dewey, Freinet, Hedel, Hobbes, Kant, Krohn, Montessori, Neill, Nietzche, Pestlozzi, Salomaa, Snellman, Steiner ja tuoreimmista ajattelijoista Martela, Salonen ja Värri.
Käsitteet osoittautuvat kompleksiksi ja ennen muuta kasvatuksen ja vapauden suhde - Kuten Kant jo aikoja sitten ns.kasvatuksen paradoksissaan paljasti: Kuinka ihmeessä vapaaksi voi tulla pakolla? Itse tulkitsen asiaa vanhan kasvatusalan sanan kurin etymologian pohjalta: Kuri on tarkoittanut polkua, jotka pitkin lehmät keväällä saivat rynnätä niitylle oltuaan talven suljettuina navettaa. Rajoilla turvataan tie kasvussa vapauteen ja vastuuseen, kunnes on kevät.
Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja
Napakka, selkeä teos. Jos jotain toivoisi lisää, niin sen esiin nostamista vielä vahvemmin, että lapset ovat samanikäisinäkin erilaisia yksilöitä. Paalasmaa on steinerilainen, joten olisi ollut kiinnostavaa lukea, toisiko tuohon kasvatussuuntaan kuuluva ajattelu erilaisista temperamenteista jotain kiinnostavaa tähänkin kasvatusteemaan.
Kirjoittajasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti