Itälä, Jaakko. (1995) Kutsumuskoulu. Helsinki: WSOY. 190 sivua
Noin 30 vuotta sitten ilmestyi vänkä teos, jossa esiteltiin uusi malli koululle, osittain peruskoululle ainakin sen yläluokille, mutta ennen muuta toisen asteen koululle, tuolloin ideoidulle nuorisokoululle. Kirjoittaja Jaakko Itälä kutsui sitä kutsumuskouluksi.
Hänestä suomalaisen koulujärjestelmän suuri pedagoginen uudistus (rinnakkaiskoulu-järjestelmästä irtipääseminen) ei ollut suinkaan kadonnut minnekään eikä edes varsinaisesti epäonnistunut- se vain oli kertakaikkisesti kesken-.
Se oli monella tavalla vanhanaikainen ja rajoittui liikaa nuoruusvuosiin. Koulutus jakoi nuoria menestyjiin ja muihin. Tuotanto kasvoi yhä pienemmällä hyvin koulutetulla ammattilaisjoukolla, ja neljäsosa nuorista valmistuneista tuntui jäävän kokonaan työelämän ulkopuolelle.
Koulussa opittiin nopeutetusti ikäänkuin varastoon erillään muusta yhteiskunnasta. Koulu ei ollut Itälästä kuitenkaan koulutuksen eikä kasvatuksen kaikkivaltias. Se oli vain yksi oppimisymäristo, jossa sitä paitsi haaskaantui aikaa.
Hänestä koulun itsestään selvä tarkoitus oli siirtää hankittua tietoa nopeasti ja tehokkaasti tuleville sukupolville. Mutta sen tulisi olla myös apuna nuoren aikuiseksi kasvussa. Kaiken avain on nuoruudessa saatu kipinä itsensä kehittämiseen ja erikoiskiinnostus joihinkin elämänalueisiin. Tähän hän liittää kutsumuksen käsitteen. Kutsumus ei ole sama kuin ammatti. Se on eri asia. Omaa kutsumustaan voi toteuttaa monessa ammatissa. Elämässä tarvitaan kutsumustietoisuutta, jokaisella meistä on jo nuoresta lähtien jonkinlainen vastaus elämän kutsuun. Kutsumus oli Itälälle sisäinen pakottava tarve ja tavoite, jota ihminen seuraa vaikeuksista huolimatta toimien sen hyväksi, vaikkei saisikaan siitä taloudellista hyötyä tai välitöntä sosiaalista arvostusta.
Kutsumuksen vähittäinen hahnottuminen tai sen lähes yhtäkkinen selviäminen on mahdollista vasta, kun nuorelle on selvinnyt käsitys omasta itsestä: millainen olen ja mitä en missään tapauksessa ole. Identiteetti. Kun nuoren käsitys omista ominaisuuksistaan ja tavoitteistaan lisääntyy, paranee myös mahdollisuus löytää oma kutsumus.
Nuoruusikään kuuluu identiteettikriisi: sen ilmenemismuotoja ovat kapina, kiintymys ihanteisiin ja samaistuminen voimakkaisiin joukkoliikkeisiin. Nuorella on pakottava tarve löytää oma identiteetti ja samalla jäsentyä laajempaan yhteisöön. Tämän räiskyvän tai jurottavan pintamyrskyn alla kulkee hiljainen etsinnän virta, joka hakee kutsumuksen uomaa Ihmisenä olemiseen. Tähän kuuluu tunne omasta osallisuudesta yhteisön elämään, mikä on annettava yhteisölle ja oma rooli sen työnjaossa sekä tästä johtuva tunne omasta tarpeellisuudesta yhteisölle.
Millainen olisi kutsumuskoulun rakenne?
Koulutuksesta siirryttäisiin kouluttautumiseen. Koulu-Suomi pantaisiin kohtaamaan työ-Suomi. Siirryttäisiin einikäiseen koulutuksen. Todella lahjakkaiden etsimisestä alettaisiin etsiä lasten lahjoja ja annettaisiin niiden kehittyä.
Peruskoulusta poistettaisiin jako ala- ja yläkouluihin. Kaksisuuntaista arviointia ja tulosjohtamista otettaisiin käyttöön. Vanhempien vapautta päättää lapsen koulunaloitusikä ja koulu lisättääisiin.
Tuolloin yritettiin luoda nuorisokoulua, yhdistelmäkoulua lukiosta ja amiksista.
Ymmärsin kirjasta, että kutsumuskouluna se olisi kurssivalintainen.
Kukin muodostaisi aineyhdistelmänsä vapaasti, ja eri koulut tarjoaisivat omat kurssivalikoimana kaikille. Oppimäärä koostuisi moduleista.
Millaista olisi kutsumuskoulun pedagogiikka?
Itälälle oppiminen oli uuden tiedon pysyvää omaksumista ja toiminnallinen kyky kehittää itseään ja ympäristöään. Kykyä ottaa käyttöön mahdollisimman tasapainoisesti oma luontainen osaamisalue ja siten lisätä itsetuntemusta ja elämän hallintaa.
Hän arvosti yleissivistystä, perustaitoja. Oppimäärän ydin olisi yleissivistyksestä, ja sitä rikastettaisiin moduleilla. Yleissivistyksen ja jatko-opintojen kannalta keskeisten aineiden tulikuulua kaikkien oppilaiden opetusohjelmaan. Mutta nuoren tuli antaa valita omat kiinnostuksen kohteensa ja erikoistua vähitellen omalle alueelleen yhteistä sivistyspohjaamme kuitenkaan unontamatta.
Jokaisella tulisi olla mahdollisuus kehittyä omalla osaamisen erityisalueellaan. Näillä hän viittaa Gadnerin kuuteen älykkyyden lajiin: kielellinen, musiikillinen, loogis-matemaattinen, spatiaalinen, kehollis-kinesteettinen ja persoonaälykkyys
Työtapoja tuli kehittää. Valinnaisuutta lisätä. Valita saisi paitsi aineita myös työtapoja
Lisää omatoimisuutta ja itsenäistä opiskelua. Eroon tehottomasta läksynkuulustelusta, koulumaisesta opiskelusta. Koulumaisen oppimisen tilalle hän halusi luonnollista oppimista. Metodiikkaa olisivat projektit, tao-intenssiivisyys, oppiminen työelämässä- jo peruskoulun yläluokkalaiset voisivat olla 2-3 päivää viikossa töissä nuorta itseään kiinnostavassa työpaikassa.
Perästä kuuluu sanoi torvensoittaja
Kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista, ennen muuta tilannekuvasta 1990-luvun puolivälissä. Palaan siihen toisessa blogilastussa.
Nuorisokoulua ei tullut, mutta monet Itälän ideoimat ratkaisut ovat totta tänään niin lukioissa kuin amiksissakin.
Niin yksinomaan positiivista muutos ei ole ollut. Lukioissa uuvutaan ja amiksissa ei opita kunnolla ammattia. Nuorisokoulun korvike kaksoistuntinto ei ole sekään kovin suosittu.
Itälä kiinnitti kirjassa huomiota, että 90-luvun opsissa ei nähdä pysyvien ryhmien arvoa. Hänestä kuitenkin tarvittaisiin kotipesiä. Kutsumuskoulun mallista en niitä kuitenkaan löytänyt.
Idea päästää nuoret töihin jo peruskoulun yläluokilla halutessaan on kiehtova, mutta vaikeahko toteuttaa.
Kirjoittajasta
Opetusministerinä Itälälle esitettiin usein sama kysymys: Kuinka kaikki erilaiset lapset voivat olla samassa koulussa? Itälä tapasi vastata: Kaikesta erilaisuudestaan huolimatta he tarvitsevat niin paljon samoja tietoja, taitoja ja valmiuksia sekä kykyä toimia erilaisten ihmisten kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti