Luokanopettajia alettiin kouluttaa maistereiksi vuonna 1979. Tällöin koulutuksessa vahvistui entisestään jo 1970-luvulla alkanut opettajaopintojen akateemistaminen, joka näkyi mm. painopisteen siirtymisenä eri oppiaineiden aineenhallinnan varmistamisesta kunkin oppiaineen taustalla olevan tieteenalan erityisluonteen avaamiseen. Tässä keskeisenä työkaluna olivat ainedidaktisen opinnot.
Vuonna 2010 ilmestyi teos, jossa käydään läpi 30 vuoden kokemuksia maisteriluokan-opettajien koulutuksesta. Tarkastelen tässä teoksessa artikkeleita, joissa ainedidaktiikan yliopisto-opettajat pohtivat näitä vuosia oman aineensa osalta.
Kallioniemi, Arto, Toom,Auli, Ubani, Martin ja Linnansaari, Heljä.(2010). Akateeminen luokanopettajakoulutus. 30 vuotta teoriaa, käytöntöä ja maistereita. Helsinki: Suomen kasvatustieteellinen seura.
Luokanopettajakoulutuksessa pääaine on kasvatustiede. Eri tieteenalojen didaktiikat ovat sivuaine. Ainedidaktiikka voidaan määritellä kasvatustieteen ja opetettavan aineen yhteiseksi alueiksi.
Oppiaineista kaksi: matematiikka sekä äidinkieli ja kirjallisuus ovat luokan-opettajakoulutuksen ydinainesta. Kumpaankin on aikaa noin 2-3 % opintojen kokonaismäärästä. Ei siis paljon.Vielä vähemmän aikaa on varattu orientoiville aineille mm. historia ja uskonto sekä taito- ja taideaineille.
5 ainedidaktiikka
Anu Laine ja Markku S. Hannula pohtivat artikkelissaan matematiikan didaktiikkaa luokanopettajan koulutuksessa mutta myös laajemmin ainedidaktiikkaa.
Ainedidaktiikassa keskeinen vaikuttamiskohde on opiskelijoiden matematiikkakuva (omat tunteet ainetta kohtaan, uskomukset, ehkä pelkokin sopiiko tämän aineen opettajaksi).
Opetuksessa halutaan varmistaa, että opiskelijat hallitsevat peruskoulun matematiikan sisällöt ja käsitteet tarkasti ja perustellusti. Tässä aineessa aineenhallinta on siis tärkeää. Opiskelijoille avataan matematiikka-tieteen erityisyyttä myös opetuksessa käytettävillä työtavoilla. Opetuksessa käytetään nimenomaan ongelmaratkaisuun pohjautuvia opetusmenetelmiä. Opiskelijat saavat itse tutkia sisältöjä toimintamateriaalin avulla. Tieto syntyy kokeilemalla, tutkimalla ja parin kanssa työskentelemällä.
Ainedidaktiikka on tutkimusta ja siihen perustuvaa opetusta. Kirjoittavat käyttävät käsitettä: pedagoginen sisältötiede. Oppilaan ja aineen välinen suhde on tärkeä. Myös luokanopettajat tarvitsevat tietoa siitä, miten oppilaat oppivat matematiikkaa, ja minkälaisia vaikeuksia eri aihealueiden oppimiseen liittyy. Sekä tietoa ja keinoja, miten matemaattinen tieto voidaan esittää niin (omin sanoineni: transponoida), että oppilaat ymmärtävät sen.
Myös ainedidaktiikassa reflektio on Suomessa opettajalle tärkeä taito.
Elina Harjunen ja Kauko Komulainen kuvailevat äidinkieltä ja kirjallisuutta luokanopettajan ydinaineena. Kaikki muu oppiminen ja opiskelu perustuvat tähän aineeseen.
Äidinkielessä ja kirjallisuudessa keskeinen tavoite on kielitietoisuus. Kielen avulla rakennetaan sosiaalista todellisuutta; käsityksemme todellisuudesta on sosiaalisen vuorovaikutuksen, kielellisen kommunikaation tulosta. Äidinkieli ja kirjallisuus on myös taideaine, jossa syntyy erilaisia esteettisiä kokemuksia ja elämyksiä. Ja niistä ymmärrystä maailmasta.
Tärkeä tavoite on oppia ilmaisemaan itseään. Perinteisen kirjoittamisen ja puhumisen lisäksi myös draamallisella vuorovaikutuksella.
Markus van den Berg kuvailee artikkelissaan historiallis-yhteiskunnallisten aineiden didaktiikkaa luokanopettajan koulutuksessa.
Historian ainedidaktiikan tavoittena on historiatietoisuus. Keinoina ovat historiallisen ajattelun taidot: ”Mistä me tiedämme tämän?” Historia ei ole arvovapaata. Historialliset totuudet ovat suhteellisia. Erilaiset ihmisen toiminnasta jääneet jäljet, kuten esineet ja kirjalliset lähteet ovat itsessään mykkiä.Vain niiden tulkinta muuttaa ne historiaksi. Historia perustuu tulkintoihin, mutta ne eivät voi olla mielivaltaisia, vaan niiden täytyy perustua menneisyyden jäänteisiin. Historialliseen ajatteluun kuuluvat kriittisen ajattelun taidot: oman aikakauden totuuksien suhteellistaminen,
Arto Kallioniemi ja Martin Ubani avaavat uskonnon didaktiikan opetusta luokanopettajakoulutuksessa.
Heti aluksi he erottavat teologian ja uskonto-oppiaineen toisistaan. Peruskoulun ala-asteen sisällöt ovat pääasiassa lasten elämänkysymyksiä. Teologian kiinnostusalue on paljon laajempi.
Tärkeä käsite on uskontokuva (siis käsitys tästä aineesta ja esim. siitä, sopiiko opiskelija omasta mielestään opettamaan uskontoa). Tähän kuvaan halutaan vaikuttaa.
Uskonnon didaltiikan keskeisiä kysymyksiä ovat: Miten oppiminen tässä oppiaineessa tapahtuu? Edellyttääkö ja jos niin miten oppilaiden oppiminen ymmärrystä siitä, miten tieto muodostuu tässä oppiaineessa ja miten sitä strukturoidaan? Millaisessa pedagogisella ajattelulla oppiaineen keskeinen sisältö saatetaan osaksi oppilaiden elämys- ja kokemusmaailmaa? Myös uskonnolla on oma kielensä.
Opettajan tulisi saada tietoa ja taitoa, miten yliopistossa tutkituista tieteenaloista päästään sosiogeneesin (= muutosprosessi) kautta kouluaineisiin, joissa oppaineista tutkitaan selvästi pelkistyneemmin kuin yliopistossa?
Uskonnon didaktiikan päätehtävänä onkin muokata teologinen ja uskontotietellinen substanssi sellaisen didaktiseen muotoon, että oppilaat voivat omaksua opittavan asian keskeisen sisällön (suppea määritelmä Seppälä 1998).
Metodien osalta peruskoulun uskonnonopetus on luonteeltaan muiden oppiaineiden opetusmenetelmiä monipuolisesti integroiva aine.
Inkeri Ruokosen ja Heikki Ruismäen artikkelissa on "haikuja" taide- ja taitoaineiden opettajankouluttajilta akateemisesta opettajankoulutuksesya -haukuja.
Kirjoittajat nostavat esiin taito- ja taideaineiden erityisyyttä, joka tahtoo jäädä muiden aineiden jalkoihin. Kyse on sivistysaineesta. Sivistys rakentuu ajattelun, luovan tekemisen ja toiminnan taidoille ja taiteelle.Taide välittää kulttuurista ymmärrystä.
On olemassa taiteen kieli.Taiteiden kielillä opitaan asioita. Taide on yhteinen kieli, jota ihmiset puhuvat yli rodullisen, kulttuuristen, sosiaalisten ja koulutukselisten ja taloudellisten raja-aitojen yli.
Keskeinen työkalu on elämys. Ellei ihminen koe elämyksiä, hän ei ymmärrä elämän merkityksiä. Esiin nousee mm. moniaistisuus.Taide on luova moniaistisen tietämisen ja kokemisen tapa.Taide kasvattaa esteettiseksi kokijaksi.
Taiteet ovat kanava itseilmaisulle ja sisäisen maailman mielenmaisemalle.Taide antaa nuorelle suoraa tunnepohjaista tietoa myös hänestä itsestään.
Yhteenvetoa
Jokaisen oppiaineen taustalla on jokin tieteenala. Niillä on oma erityisluonne. Oma kieli. Oma tapa ajatella. Oma tapa rakentaa tietoa.
Jokaisella oppiaineella on oma tehtävä. Jokaisella oppiaineella on oma erityisluonne, joka liittyy taustalla olevan tieteenalan erityisluonteeseen. Tämä näkyy oppiaineen kielessä (käsitemaailma), tavoitteissa, sisällöissä ja metodeissa.
Käytännössä joillakin tieteenaloilla on niin paljon yhteistä, että niistä voidaan muodostaa oppiaineryhmiä: matemaattis-luonnontieteelliset aineet, taideaineet, taitoaineet, orientoivat aineet...Monissa aineissa kokemukset ovat älyllisiä. taito- ja taideaineiden avulla oppilaille syntyy erilaisia esteettisiä kokemuksia ja elämyksiä.
Luokanopettajien ainedidaktiikan opetuksessa halutaan vaikuttaa opiskelijoiden ainekuvaan, jotta he osaavat opettaa ainetta sen erityispiirteineen innostavasti ja vaikuttavasti.
Kalle Juuti, Seija Kairavuori ja Sirpa Tani nostavat omassa artikkelissaan esiin myös mielenkiintoisen ainedidaktiikkaan vaikuttavan trendin: tiedonalalähtöisen eheyttämisen. Ts. sen, kuinka ilmiöitä jne. voidaan tutkima myös kunkin tiedon alam omista lähtökohdista kiinni pitäen. Eheyttämisprojekti voi olla monitieteinen, tieteiden välinen tai esim. poikkitieteellinen.
Kirjassa on paljon mielenkiintoista muita artikkeleita. Palannen niihin vielä myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti