Harva, Urpo: (1975). Aikuisten opettaminen: androdidaktiikan peruspiirros. Helsinki : Kustannusosakeyhtiö Tammi. 148 sivua (painos: 1 vuonna 1971)
(Ihan tarkasti ottaen aivan ensimmäinen suomenkielinen aikisten opetusoppi oli Suomen ensimmäisen; Tampereen työväenopiston johtajan Severi Nymanin vuonna 1899 kirjoittama 16-sivuinen "Kansanomaisesta opetustavasta". Kirjanen oli tarkoitettu niille, jotka opettivat alkeistietoja vailla olevia aikuisia.)
HARVAN kirjan kohderyhmänä näyttää olevan ennen muuta nonformaaliin oppimiseen - siis kansan-, kansalais- ja työväenopistoihin keskittyneet opettajat.
Tuolloin - 1970-luvun alussa elettiin vielä aikakautta, jolloin oltiin varmoja, että koulumainen oppiminen- joka oli katkeroittanut monia nuoria- ei sovi aikuisille. Sitä oli kirjan mukaan kokeiltu 1900-luvun alussa. Oppiaineet vapaaseen sivistystyöhön lainattiin yliopistosta tai koulusta. Samoin metodit. Aikuisten opettaminen oli ollut kouluissa ja yliopistoissa annetun opetuksen jäljittelyä. Vähitelleen oli huomattu, että se ei käy läheskään aina päinsä. Monet aikuiset suhtautuivat torjuvasti kaikkeen, mikä muistuttaa koulua. He eivät edes tulleet mielellään opintokerhoon, jos sen kokoontumis-paikkana oli koululuokka. Pulpetissa oli hankala istua. Mieleen palautui myös kouluaikaisia, vastenmielisiä muistoja.
Lasten ja nuorten opetukseen keskittyneen didaktiikan korvaajaksi kehiteltiin aikuisten didaktiikka (androdidaktiikkaa, myöhemmin andragogiikkaa).
Vielä tässä teoksessa palaa innostus ajatukseen aikuiskasvatuksesta vapaana sivistymisprosessina. Ihmisen kasvu jatkuu koko iän ennen muuta itsekasvatuksena. Ihminen on kypsyvä olento.
Työtavoissa haluttiinirtiottoa koulumaisuudesta siis formaalista oppimisesta. Jo muutaman vuoden kuluttua kirja ilmestymisen jälkeen aikuiskoulutuksessa tultaisiin kuitenkin ottamaan askel kohti perinteisempää tutkintotavoitteista ja työelämälähtöistä "elinkautista koulutusta" (vrt. myös HS-kirjoitus 6.5. 2019: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006061096.html?share=cd768c118b0843a3377fb6f893a261ed&fbclid=IwAR0ipwIhJWcm8qGt54qXwDhgiKr9rgzbZ0DftbyXfwp2RAsfWJEXiD5xxF4
OPETUKSEN KÄSITE
Opetukseksi Harva kutsuu toimintaa, joka tähtää 1) älyllisen elämän kehittämiseen, 2) taitojen omaksumiseen, 3) harrastusten, asenteiden ja arvostusten juurruttamiseen tai muuttamiseen Kaksi viimeksi mainittua mahtuvat opetuksen käsitteeseen, kun niihin liittyy tietoja.
Opetuksella on oma struktuurinsa. Sen osatekijöitä ovat:
1. Opettaja ja oppilas (Opettajiston taustalla on yhteiskunta, jolla on viime kädessä kasvatuksellinen valta. Aikuisten opettajan valta ei perustu siihen, että hän on vanhempi - mutta on jossain suhteessa ylempi.
2. Tarkoitus, tavoite, päämäärä (vaikutustarkoitus)
- Kun neuvot kadulla ihmistä, et opeta. Neuvoja ei pyri vaikuttamaan
3. Jotain, jota opetetaan (oppiaines, opetussunnitelma: Opetussuunnitelmaa ei voida laatia kaikkien toiveiden mukaiseksi (silti kuuntele))
4. Metodi- keino päästä päämäärään. Metodin yläpuolelle Harva sijoittaa opetusmuodon (esim. opisto, radio). Kun opetusmuoto on päätetty, tullaan metodikysymykseen: Miten on opetettava? Metodi voi olla tehokas (opitaan, ei unohdeta tai nopea; Ekonominen metodi= vaatii oppilaalta mahdollisimman vähän työtä)
(5.) Opetuksesta voidaan hänen mukaansa varsinaisesti puhua vain silloin, kun oppilas oppii. Siksi tulosten kontrolloiminen kuuluu erottamattomasti opetukseen. (Harvan aikaan siihen ei suhtauduttu vapaan sivistyksen kentällä myönteisesti).
Neuvonta ei ole opetusta siksi, että se on satunnaista. Opetus on pitkäjänteistä.
Opetus koostuu monista ja hyvin erilaisista osatekijöistä. Kuitenkin niiden on muodostettava harmoninen kokonaisuus. Tämän ykseyden luo opetuksen tavoite. Myös opetusympäristön tulee tukea tavoitetta. Opetuksen ykseyden vaatimus perustuu viimekädessä persoonallisuuden ykseyteen.
Opetuksen päämäärä/tavoite
Antiikin aikana keskeinen käsite oli paideia, joka tarkoitti kasvatusta ja sen päämäärää.
Cicero käänsi paideian latinaksi = humanitas. Kasvatuksen tehtävänä oli ihmisen humanisoiminen, inhimillistäminen. Koko ihminen. Homo Humanus. Inhimillinen ihminen.
Vastakohtanaan epäinhimillinen ihminen, homo inhumanus.
Myöhemmin keskuskäsitteeksi nousi persoonallisuus.
Sivistys-käsite tuli kieleemme 1820-luvulla saksan Bildung-sanan vastikeeksi. Sillä tarkoitettiin saksassa muovaamista ( Kreikan kielessä = plasma). Suomalaisen sanan; sivistys alkujuuri liittyy
pellavan käsittelyyn.
Hollon aikoihin kulttuuri nousi sivistyksen synonyymiksi. Kasvatuksen päämääräksi esitettiin kultturi-ihmistä. Kulttuuri tarkoitti Harvan mukaan "kaikkia hengen objektivoitumia". Kulttuurin lähde on subjektiivinen henki, subjektissa syntyvä ajatus, tunne tai mielikuva. Taiteilijan mielessä esim. herää kauneusnäky. Taiteilija ilmaisee sen maalauksessaan, jolloin setulee toisten ihmisten nähtäväksi. Kulttuuria ovat näin mm. taideteokset, tiede, kirjat, rakennukset, pellot, koneet, työkalut, aseet, kieli, tanssi, tavat...
Kun yksilö omaksuu ympärillään olevaa kulttuuria, vaikkapa lukee kirjoja tai katselee taideteoksia, hän sivistyy. Mutta ei automaattisesti. Ihminen voi elää rikkaassa kukttuuriympäristössä omaksumnatta siitä paljoakaan ja sivistymttö juuri lainkaan.
Harvan mukaan kasvatuksen ja opetuksen yleistehtävänä on juuri kulttuurin omaksuminen, kulttuuritradition siirtäminen sukupolvelta toiselle. Opetuksen johtotähtenä on sivistynyt ihminen, jossa sivistyksen eri alueet liittyvät yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Sivistynyt on kullakin sivistyksen 4:llä alueella omaksunut sen alueen kulttuurin.
SIVISTYKSEN ja kulttuurin neljä aluetta (joiden välillä on monenlaista vuorovaikutusta) ovat:
1. Yleissivistys
2. Ammattisivistys
3. Erillissivistys ja
4. Viihdesivistys
Yleissivistys
Yleissivistys eli ekyklios paidea on kaikille aloille ulottuva tietämys. Antiikin aikana se tarkoitti vapaita aineita (artes liberales). Yleissivistynyt on siis omaksunut yleiskulttuurin.
Yleissivistys on se kulttuuriperintö, joka katsotaan jokaiselle tarpeelliseksi, jotta hän pystyy elämään ja toimimaan yhteiskunnan jäsenenä. Voidaan kuitenkin puhua perustavasta ja korkeammasta yleissivistyksestä . Yleissivistys pitää yhteiskunnan koossa.
Comenius uneksi pansofiasta eli sellaisesta sivistyksestä, joka olisi yhteistä kaikille ihmisille ja pystyisi yhdistämään maailman kansat ja turvaamaan rauhan.
Ammattisivistys
Ammattisivistys oli antiikissa orjalliset aineet (artes serviles). Nyt se tarkoittaa kussakin ammatissa tarvittava osaamista.
Erityissivistys
Erityissivistys perustuu alikulttuureihin. Jollakin ryhmällä on yhteiskunnassa vallitsevan yleiskulttuurin ohella myös omalaatuista kulttuuria. Alikulttureita ovat esim. työväen ja kirkon kulttuuri.
Viihdesivistys
On myös viidekulttuuria: pelejä, huvipuistoja... joka omaksutaan myös
Aikuisten opetuksen periaatteita ovat:
1. vapaaehtoisuus ja vapaus. Aikuinen saa opiskella mitä haluaa ja miten haluaa. Hän saa jopa valita opettajansa. Aikuisen opetuksen on oltava, joustavaa, ajankohtaisista tarpeista lähtevää ja kaiken byrokratian vastaista.
2. Harrastus ja oppimisen motivaatio
3. Elämänläheisyys (aktuaalisuus, retket, esimerkkejä kuulijoille tutuista elämänkehistä
opiskelijoille tärkeitä asioita)
4. Aktiivisuus (ulkonainen ja sisäinen aktiivisuus. Kun oppimisen kuuluu tekemistä, opitaan tehokkaammin. Eikö kaiken tietämisen viimeinen tarkoitus ole toiminta? Eikä totuuden kriteeri ole praxis?
5. Havainnollisuus. Asioita ei esitetä vain puhumalla vaan myös näyttämällä jotain.
Pelkistetään.Tukisanoja taululle. Esimerkkejä, vertauskuvia, analogioita. Piirros
" Käsitteet ilman havaintoja ovat sokeita. Havainnot ilman käsitteitä ovat tyhjiä."
- Immanuel Kant
Kasvatus ja opetus
Kasvatus ja opetus kuuluvat Harvan mielestä yhteen. Kasvatukseen sisältyy melkein aina opetusta ja opetukseen kasvatusta. Tämä toiminta on kaksiaineksista siten, että opetuksen ja kasvatuksen osuus vaihtelee.
Opetus tarjoaa tietoja muistille. Kasvatus on käsiteenä laajempi. Kyse on myös moraalisen elämän kehittämisestä. Kasvatuksessa korostuu sosialisaatio.
(Aikuisten) Opetusmetodiikka
Kun lapsille tarkoitetut menetelmät eivät sopineet aikuisille, ruvettiin kehittelemään heille omia. Harva jakaa opetuksen neljään vaihtoehtoon:
- esittävä opetus
- keskusteleva opetus
- harjoittava opetus ja
- kyselevä opetus
Aikuisille sopivat menetelmät Harva jäsentää kuitenkin hieman sävykkäämmällä tavalla
1. Opettavan puhumisen lajit (ei voi erottaa jyrkästi toisistaan)
2. Kyselevä opetus
3. Keskustelu
4. Ryhmätyö
5. Käynnit, retket ja matkailu
6. Kotitehtävät
Lisäksi hänen mukaansa luennon rinnalle ja sivulle ovat tulleet ongelmaopetus, opintopiiri, kirjeellinen työskentely, radio-opetus ja kurssitoiminta.
Ongelmaopetus asettaa kuitenkin opettajille suuria vaatimuksia. Hänellä pitää olla laajat tiedot. Oppimateriaaleja ei juuri ole. Apuna voidaan toki käyttää asiantuntijavieraita.
Kansalaisopistoissa tyypillinen opetusmuoto on ollut opintopiiri. Pieni joukko kokoontuu esim. vuoden ajan kerran viikossa. Piirin ohjaaja pitää aluksi lyhyen luennon ja sen jälkeen keskustellaan. Niissä on myös keskustelupiirejä eri aiheista. Tavallisesti niiden alussa on alustus. Alustajan on piirin ohjaaja, piirin jäsen tai ulkopuolinen vierailija.
Luento
Luento on peräisin antiikin filosofikouluista. Luento(sarja) on asiapitoinen. Siinä esitetään tietoaines loogisesti. Luento on (parhaimmillaan) myös ääneen ajattelemista. Kun sitä ei ole kokonaan etukäteenkirjoitettu, ´kuulijakunta ei vain ota vastaan vaan saa seurata, miten probleemat viriävät tutkijan mielessä.
Kateederiluentoa on yritetty muunnella aktiviteettiperiaatteen mukaisesti. Vanhin tapa on antaa luennon jälkeen tilaisuus kysymysten tekoon tai keskusteluun. (Kuulijat toisin eivät ole ehtineet vielä sulattaa kuulemaansa. Siksi luentosarjassa on parempi nostaa esiin kysymyksiä seuraavan kerran alussa). Muistamista auttaa, että luennoitsija tekee yhteenvedon lopuksi ja palauttaa seuraavalla kerralla ydinasiat mieleen. Hän voi myös esitellä aluksi pääkysymykset (helpottaa muistiinpanojen tekoa) jakaa disposition monisteena.
Esitelmä
Jos luento on tiedon jakamista, niin esitelmä on julistamista. Julistaminen on vakavaa ja juhlallista. Lähtökohtana on ongelma ja esitelmän pitäjän oma persoonallinen kannanotto siihen. Kun luento ja jatkuva sarja, esitelmän on oltava kokonaisuus. Esitelmässä on painavaa asiaa ja esteettinen rakenne (sitä ei vaadita luennossa).
Puhe
Puheella tarkoitetaan tässä juhlapuhetta. Puhe vetoaa tunteeseen, informaatiota siinä on vähän
Puhe on lyhyt.
Alustus
Myös alustus on lyhyt. Se avaa keskustelun. Alustaja virittää kysymyksiä ja ärsyttää osallistujia keskusteluun esim. kannanottonsa humoristisuudella tai yliammutulla yksipuolisuudella,
2. Kyselevä opetus
Kyselevä opetus eli koulumetodi eli luokkaopetus aktivoi. Se voi olla kuulustava kysely (tai kehittävä kysely MH). Kysymyksillä voidaan yksilöllistää opetus (kysymysten kohdistaminen)
Tärkeää on vastauksen vahvistaminen. Haluttomalta ei pidä tiukata vastausta-.
3. Keskustelu
Tyypilliseksi aikuisten opetuksen muodoksi oli tullut nimenomaan keskustelu. Sillä on se etu, että opiskelijat voivat olla aktiivisia. Aikuinen haluaa tuoda esiin oman mielipiteensä ja elämän-kokemuksensa. Hän haluaa tarpeen vaatiessa myös kritisoida opettajan käsityksiä. Keskustelu on myös sopusoinnussa demokratian kanssa. Siihen kuuluu aina jonkinlainen alustus. Opettajan on kuitenkin johdettava keskustelua ja tuotava keskusteluun sellaista tietoa, jota opiskelijoilla ei ole. Hänen pitää myös huolehtia, ettei keskustelu muodostu hedelmättömäksi väittelyksi ja kinasteluksi.
Keskustelussa etsitään vastausta ongelmaan, yhteistä ymmärrystä. Samalla halutaan kuulla toisten mielipiteitä. Keskustelijat eivät saa olla liian samanmielisiä. Opettajan on osattava olla keskustelija, keskustelun virittäjä ja ohjaaja.
Ryhmässä voi olla monenlaisia henkilöitä: hiljainen syrjäänvetäytyjä, yhtä mittaa äänessäolija, tietorikas, analyytikko, synteetikko ja loogikko. On hyvä jakaa monisteena keskustelun kultaiset säännöt
Keskustelu voi olla
3a. Kahdenkeskinen keskustelu
3b. Paneelikeskustelu eli korokeskustelu. Siinä valitaan osa opiskelijoista pohtimaan jotain kysymystä. He voivat valmistautua tilaisuuteen mm. tutustumalla kirjallisuuteen. Kun korokekeskustelijat ovat puheenjohtajan johdolla käyttäneet muutamia puheenvuoroja, voivat kaikki osallistua keskusteluun.
3c. Porinaryhmä eli mehiläispesä
3d. Ideatalkoot eli aivoriihi - keksii ideoita ja ratkaisuja.
3e. Tilannenäytelmä
3f. Symposium (eivät keskustele)
4. Ryhmätyö
Ryhmätyö on ollut aikuisopetuksessa 1950-luvulta alkaen korkeassa kurssissa. Ryhmätyössä opiskeleva joukko jakautuu tiettyjen tehtävien suorittamista varten. Näin osallistujat aktivoidaan.
Ryhmällä on kaksi tavoitetta: Tehokkuus ja kiinteys. On hyvä aina määrätä ryhmälle puheejohtaja ja sihteeri.
Opintoryhmä voidaan jakaa vielä pikkuryhmiin, ns. työkuntiin joissa on 3-8 henkeä. Kullekin voidaan antaa tehtävä tarkastella asiaa eri näkökulmasta (esim. laitosmuoto). Kukin työkunta selvittää annettuja kysymyksiä joko pelkästään keskustellen tai myös käyttämällä kirjallisuutta. Työkunnat esittävät sitten aikaansaannoksensa opiskelijan yhteistilaisuudess
Ryhmätyö soveltuu Harvan mukaan parhaiten käsiteltäessa sellaisia aineita, joista opiskelijoilla on entuudestaan tietoa tai kokemusta tai henkilökohtaisia mielipiteitä.
Usein ryhmän toimintaa myös arvioidaan. Arvioijana voi olla erillinen tarkkailija. Ryhmä voi myös itse pohtia aikaansaannoksiaan.
5. Käynnit, retket ja matkailu
6. Kotitehtävät
Harva näkee kotitehtävissä monia hyviä puolia - vaikka niiden käyttö saattaakin johtaa poisjääntiin. Niillä aktivoidaan, nopeutetaan ja tehostetaan oppimista. Ne itsenäistävöt, kertaavat, harjoituttava ja antava mahdollisuuksia soveltaa opittua. Harva muistuttaa, että ne tulee tarkastaa ja arvioida
OPPIMISEN KÄSITE
Opetuksen pohjana on oppiminen. Opetus on Harvan mukaanvain oppimisen auttamista.
Oppimisella on kaksi funktiota. Tulla toimeen elinympäristössään ja tulla sen lisäksi ihmiseksi.
Oppiminen on sopeutumista. Ihminen on eläimiä sopeutuvaisempi. Oppiminen on (yhä parempaa) toimeentulemista ympäristön kanssa. Ihmisen syvin pyrkimys on ehkä itsensä todellistaminen. Kreikkalaiset uskoivat, että itsensä todellistamiseen liittyi korkein onniautuus eudaimonia.
” Tule siksi, mitä olet, oppimalla” - Pindaros
Oppiminen on sellaista käyttäytymisen muuttumista, joka aiheutuu jostakin kokemuksesta ja joka tulee suhteellisen pysyväksi (Määritelmä on 70-luvun tapaan behavioristinen, mutta samalla myös kokemuksellinen).
Varsinkin lapseen kohdistuu alituinen uusien kokemusten virta. Hän oppii valtavasti. Alussa oppiminen on tahatonta, ja myöhemminkin opitaan paljon tahattomasti, mutta me voimme oppia myös tahallisesti.
Oppilaalle ei pystytä opettamaan mitään sellaista, mitä hän ei pysty oppimaan. Oppiminen riippuu iästä. Oppimiskyky kehittyy tietyn luonnonjärjestyksen mukaisesti.
Aiemmin opittu voi edistää myöhemmin opittavaa, mutta on myös päinvastaisia tapauksia.
Mikä panee ihmisen oppimaan? Harva käyttää Herbartin käsitettä harrastus. Harrastus ei ole sama kuin kiinnostus. Harrastus on syvää, usein pysyvä omistautumista jollekin asialle. Kiinnostus on mielenkiinnon kohdistumista johonkin ajankohtaiseen ja tavallisesti ohimenevään seikkaan.
Harrastus saattaa herätä, kun osoitetaan sen hyöty tai saavuttamisen helppous. Erilaiset motivit pitävät yllä syntynyttä harrastusta, . esim. epämääräinen halu kehittää itseään tai parantaa sivistystään
Loppujen lopuksi oppimiseen yllyttävä voima kumpuaa esiin ihmisen kokonaispersoonallisuudesta.
Tahallinen oppiminen
Tahallinen oppiminen vaatii keskittymistä, tarkkaavaisuutta ja ponnistelua. Vähitellen uusi käyttäytyminen rupeaa sujumaan yhä paremmin ja lopulta se saattaa tulla vaistomaiseksi ja muuttua tottumukseksi. Siihen ei enää tarvitse kohdistaa tarkkaavaisuutta.
Tarkkaavaisuus on siis tärkeä oppimisen edellytys. Se on usein aistien teroittamista. Intenssiivisessä tarkkaavaisuudessa muu ympäristö unohtuu. Oppiva on kokonaan syventynyt oppimiseen.
Lapsi pystyy erittäin intenssiiviseen tarkkaavaisuuteen, mutta ei pitkäksi aikaa.
Myös muistaminen on oppimisen edellytys. Muistiinpainamismenetelmiä voidaan parantaa, ei itse muistia. Ilman kertausta opittu yleensä unohtuu. Mutta on myös niin voimakkaita kokemuksia, että muistamme ne yhden kerran perusteella elämämme loppuun saakka.
AIKUINEN OPPIJANA
Vielä tuohon aikaan moni saattoi epäillä, ettei "vanha koira opi uusia temppuja". Vanhenevalla aikuisella aistit kuten kuulo ja näkö, rupeavat heikkenemään, samoin muisti ja fyysinen terveys
Psykologien keskuudessa oli vallinnut kauan käsitys, että myös ihmisen oppimiskyky huononee nopeasti fyysisen kasvukauden päätyttyä. Amerikkalainen Thorndike pani alkuun empiirisen tutkimuksen siitä, onko todella näin. Laaja tutkimus valmistui vuonna 1928. Siinä päädytiin siihen yleiseen tulokseen, että ihmisen oppimiskyky on huipussaan 20-25-vuotiailla ja että se alenee seuraavan parinkymmenen vuoden aikana noin 15 %. Ikävuodet 25- 45 ovat oppimisen kannalta paremmat kuin lapsuusvuodet ja vähintään yhtä hyvät kuin vuodet 14-18. Tutkimuksella oli valtava vaikutus USA:ssa.
Myöhemmin on osoitettu, että aikuiset oppivat huonommin kuin nuoret, jos heidän on opittava yhtä nopeasti. Aikuisille on annettava riittävästi aikaa.
HARVA esittelee teoksessa seikkoja, joissa aikuisen ja lapsen/nuoren tapa oppia on erilainen.
AIKUISEN oppiminen:
- aikuisella on omat oppimista koskevat tavoitteet - jotka opettajan on syytä tuntea.
- aikuista on vaikeaa saada toimintaan selittämättä sen tarkoitusta ja perustelematta sen mielekkyyttä.
- aikuista ei voi pakottaa oppimaan. Kukaan ei painosta aikuisia.
- aikuisen opiskelu on vapaaehtoista, ja siksi keskeyttäminen on ongelma. Aikuiset eivät käy säännöllisesti tunneilla.
- kotitehtävät voivat johtaa opiskelijan poisjääntiin.
- aikuiset eivät osallistu elleivät tavoitteet, opetussuunnitelmat ja metodit tyydytä heitä. Harmittavasti tavoitteita ei voida aina asettaa oppilaiden toiveiden mukaan.
- viihtymisesta on huolehdittava (Koulussa ei ole Harvan mukaan samanlaista ongelmaa. ”Oppivelvollisuus koulu ei kuole vaikkeivta lapset siellä lainkaan viihtyisi.")
- aikuiset oppivat paremmin sellaista, mitä pitävät mielekkäinä ja tarpeellisina. Heille on selitettävä asian mielekkyys ja tarpeellisuus.
- täysi-ikäisten täytyy käyttää valtaosa ajastaan ansiotyöhön ja kotiaskareisiin.
- täysi-ikäisillä on murheita ja huolia, jotka eivät yleensä ole vielä nuorten vaivana. Esim. työttömyys tai sen pelko, jotka haittaavat oppimista.
- väsymys alentaa oppimistuloksia. Monet aikuiset suorittavat opintoja vasta uuvuttavan työpäivän jälkeen
- aikuisen oppiminen riippuu hänen koulutuksestaan ja sosio-ekonomisesta asemastaan. Meillä on perinnöllinen oppimiskyky. Koulunkäynti on harjaannuttanut heitä opiskeluun, luonut itseluottamusta menestymiseen ja vahvistanut käsitystä oppimisen hyödyllisyydestä.
NUORTEN oppimisesta Harva kirjoittaa:
- Nuoria yllytetään oppimaan käyttämällä palkintoja ja rangaistuksia
- Nuoret voidaan pakottaa melko tehokkaasti (oppivelvollisuus); siksi koulupedagogiikassa on pohdittu kuria, järjestystä ja rangaistuksia.)
- Nuorilla on paljon enemmän aikaa oppimiseen sekä koulussa että kotona.
- Nuoret ymmärtävät Vähitellen ymmärtävät, että heidän tulevaisuutensa riippuu hyvin paljon siitä, mitä he oppivat. Oivallus tulee voimakkaaksi oppimisen motiiviksi.
Aikuisten opettajalla on oltava oppilaantuntemusta ja oman aineensa ja sen didaktiikan hallintaa.
Tärkeä didaktinen vaatimus on, että opettajan pitää tuntea oppilaansa. Opettajan pitäisi olla selvillä oppilaan vastaanottokyvystä. Toiseksi hänen pitäisi tietää oppilaan itselleen asettamat tavoitteet. Kolmanneksi hänen tulisi olla tietoinen oppilaan motivaatiosta (miksi hän opiskelee), jotta hän osaisi sitä tarpeen vaatiessa vahvistaa.
Suurena vaikeutena aikuisopetuksessa on Hollon mukaan opiskelijoiden heterogeenisuus, erityisesti kansalaisopistoissa.
Itse asian opettamisen lisäksi opiskelijoille pitäisi opettaa opiskelutekniikkaa: Lukemistekniikkaa, lukunopeutta, antaa ohjeita kuuntelemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen.
Lue lisää Urpo Harvasta
http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2012/08/kesaretki-kasvatustieteen-historiaan.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti