Hannu Simola: Koulun muuttamisen rajoista ja mahdollisuuksista – koulutussosiologinen näköala

Kieliasua siistitty klo 18.

PROFESSORI Hannu Simola piti tänään Turun yliopistolla klo 12-14 jäähyväisluentonsa:

“Koulun muuttamisen rajoista ja mahdollisuuksista – koulutussosiologinen näköala”.

Luentoa oli mahdollista seurata etänä, ja minähän naputin muistiinpanoja kahden sormen tekniikalla

Message

SIMOLAN message oli kirkas:  Koulutussosiologialla on tärkeä rooli auttaa tunnustamaan ja ennen muuta tunnistamaan niitä kouluun liittyviä yhteiskunnallisia tekijöitä, joiden vuoksi koulureformeista on käytännössä muodostuu uudistusten epäonnistumisten kronikka.

Tai tarkemmin: auttaisi, jos koulutussosiologien löytämä tieto otettaisiin vakavasti. Kun psykoanalyysi antaa ihmiselle mahdollisuuden tulla  tietoiseksi käyttäytymistään ohjaavista tekijöistä, sosioanalyysi auttaa kouluväkeä tulemaan tietoiseksi koulun kollektiivisesta, tiedostamattomasta. Tämä tiedostamaton  sisältyy siihen insitutuuttina ja  asuu syvällä siinä toimivissa.

Kumpikaan analyysi ei pysty poistamaan kaikkia tunnistettuja tekijöitä, mutta ne auttavat elämään niiden kanssa.

Tiedon levittämistä auttaisi jos yksikin Suomen 90:sta opettajankoulutuksen professorin tuolista olisi koulutussosiologinen :-)

Miksi koulu-uudistukset epäonnistuvat?

KOULU-UUDISTUKSET eivät  epäonnistu opettajien vuoksi, niinkuin hallinto mielellään väittää vastuuta alaspäin valuttaen. Ne epäonnistuvat  siksi, että  – toisin kuin kansakoulun aikaan – opettajia ei enää nähdä innovaattoreina. Roolin ovat kaapanneet hallinnon ja poliitikan toimijat. Ongelmana on se, että he eivät tunnista koulun todellisuutta sitovia yhteiskunnallisia tekijöitä – toisin kuin kouluissa työtä tekevät opettajat. Koulutussosiologien näkökulmasta  valtio  - kaikkialla ei vain Suomessa-yliarvioi kykynsä ymmärtää muutosta ja aliarvioi koulun monimutkaisuuden. Michael  Fullan ilmaisee asian hieman toisin: "Hallinnolla on koulu-uudistuksissa suuret odotukset ja puutteelliset keinot".

Kansainvälisesti tunnettu muutostutkija Larry Cuban on kirjoittanut:

" Luullaan, että koulun kokonaisuus voidaan paloitella ja muuttaa osa kerrallaan. Todellisuudessa koulu on kompleksinen, sotkuinen järjestelmä,  jonka toiminta muistuttaa lennonjohtoa, jonka on reagoitava  koko ajan ja nopeasti muuttuviin tekijöihin, kuten  säätilaan, tuulensuuntaan..."

Koulunuudistajat tulevat nykyään koulun ulkopuolelta ilman teoriaa pakoista, jotka rajoittavat opetusta. Näin kouluihin ajetut muutokset epäonnistuvat, mutta niillä on sitäkin ikävämpiä seurauksia. Uudet ja yhä vaativammat hallinnon opettajien puolesta antamatta  lupaukset ajavat opettajia uupumukseen.  Ja nimenomaan kaikkein parhaita opttajia. Tämän jälkeen hallinto siirtää vastuuta epäonnistumisesta alaspäin opettajille. Hallinto ei uskalla puhuaa ääneen piilo-opetussuunnitelman tyyppisistä asioista muutoksen romuttajina.  Massakoulun uudistuksineen tulee esiintyä edistyksenä ansaitakseen arvotuksen. Näistä asioista vaikeneminen  taas vaikuttaa siihen, että ehkä parhaat opettajiksi opiskelevat eivät menekään kouluihin työhön.

Koulujen kaksi eri todellisuutta

KOULUISSA eletään yhtä aikaa kahta todellisuutta: Virallista ja epävirallista. Philip Jackson käytti jälkimmäisestä käsitettä piilo-opetussuunnitelma. Observointiensa perusteella hän esitti, että toimintaa kouluissa hallitsee kolme asiaa: viittaaminen, kynien teroittaminen ja jonottaminen. Heh. Virallisen opetuksen lisäksi koulun arki oli keskeyttämistä, odottamista, vertailluksi ja arvostelluksi tulemista. Oppilaiden on opittava paitsi opetettavat asiat, myös hyväksyttävä hierarkiset valtasuhteet.

Risto Rinne on käyttänyt piilo-opetussuunnitelman sijaan käsitettä koulunpidon: tilan, ajan ja rituaalien järjestelmä. Hänen mukaansa koulunpidon järjestelmä muodostaa muutoksen rajat.

Cuban ja Tyack ovat käyttäneet  käsitettä koulunpidon kielioppi. Siihen kuuluvat heterogeeninen oppilasaines, jota pitää opettaa sekä tehtävät valikoida heidät jatko-opintoihin  ja kontrolloida heidän käytöstään.

Kemmi ym. kirjoittivat  ”koulun käytäntöarkkitehtuureista, joilla on  rajoittavat  vaikutukset."

Simola itse päätyi kuvamaan koulun yhteiskunnallisia sidoksia kolmella tekijällä:  koulun pakollisuudella, joukkomuotoisuudella ja arviointivelvoitteella. Ne tunkeutuvat hänen mukaansa koulun elämään,  ne ovat sekä rajoittimia että mahdollistajia. Opettajat tunnistavat haastatteluissa nämä tekijät, mutta jopa ne rehtorit, jotka eivät itse enää opeta, eivät niin enää tee. Ilmiöstä Simola käytti termi amneesia: muistinmenetys.

Kuinka muutos onnistuisi?

KOULU ei siis muutu, koska sitä uudistetaan väärällä tavalla. Kuinka sitten onnistuttaisiin? Simolan mukaan nämä poliitikkojen ja hallinnon  ajamat uudistukset,   esimerkiksi opetussuunnitelmauudis-tukset,  ovat utopioita ja  niihin pitäisi suhtautua sellaisina.

Utopiat ovat tähtiä meren yllä. Ne, kuten Pohjantähti,  auttavat merenkulkijaa pysymään suunnassa. Mutta ei yksikään merenkulkija kuvittele pääsevänsä Pohjantähdelle – vaan vain eteenpäin. On löydettävä pieniä askeleita kohti utopiaa,  annettava alkuperäisten tavoitteiden muuttua ja realistisoitua. Muutoin  utopia kääntyy opettajien turhautumiseksi, loppuunpalamiseksi ja kyynisyydeksi.

Koulun uudistamisen yhteiskunnalliset reunaehdot tulee tunnistaa. Niitä pitää pitää koulun luonnonlakeina. Tarvitaan skeptistä optimismia. Koulu on kompleksinen, niin kompleksinen että  opettajienkin kyky sanallistaa todellisuutta on naurettavaa verrattuna todellisuuden kompleksisuuteen. Broadyn mukaan opettajien  ammattitauti on yksilöllistää ja psykologisoida ongelmia.

Risto Rinne kirjoitti 30 vuotta sitten: Koska viimekädessä  opettajat  kontrolloivat koulua, muutos onnistuu vain, kun se auttaa opettajia säilyttämään  kontrollin  (hallinnan tunteen MH?) tai kun muutos on opettajille merkityksellinen.

Opettajien innovaattorin roolin "rehabilisaatio"

Koulu-uudistamisen tulisi olla hybridisaatio, jossa nähdään, että  poliittiset tavoitteet eivät ole selkeitä eivätkä  pysyviä. Kouluissa uudistukset tulisi ottaa  hypoteeseina, joita  omaa työtään tutkivat opettajat muovaisivat uudelleen  koulukontekstissa toimiviksi  hybrideiksi.

Cuban on esittänyt (ainoan) keinon,  jolla koulu-uudistukset onnistuvat: Opettajien tulee  muodostaa ryhmiä,  jotka alkavat tutkia koulun todellisuutta ja saada  kollektiivisesti selville,  mikä luokkahuoneessa toimii. Löytää hybridejä, jotka  sopivat kompleksiseen kouluun.

Matti Koskenniemi esitti vuoden 1952 kansakoulun opetussuunnitelmassa että opettajien kokemuksia alettaisiin koota. Näin ei kuitenkaan tehty.  Niinpä Simola arvostaa liikemies Saku Tuomista, joka on nyt ryhtynyt kokoamaan onnistuneita innovaatioita (HundrEd-hanke).

Opettajille tulee palauttaa innovaattorin rooli. Opettajien ensikäden näkemys koulusta ja  heidän
asemansa katutason byrokraatteina antaa heille todellisen vallan uudistaa käytänteitä.  Koska koulu on kompleksinen, on arvostettava  niitä, jotka ovat siellä työssä. Viisas koulunuudistaja olisi kärsivällinen ja pyrkisi tukemaan opettajien opetusta tutkivia omia ryhmiä.  Uudistusten tulisi olla nimenomaan kokeilua.

Opettajat ovat Simolan mukaan uudistusten portinavaajia, koska juuri he pystyvät yhdistämään koulun virallisen ja epävirallisen  kulttuurin.

 The End 

SIMOLA päätti luentonsa komeasti korostamalla, että me tarvitsemme sosiologista analyysia koulutuksesta, jotta löydämme seuraavia askelia koulun kehittämisessä. Koulutussosiologian on katsottava  tunnistamiaan yhteiskunnallisia reunaehtoja myös mahdollisuuksina ei vain rajoitteina. Hänen oma mahdollisuuksien hypoteesinsa on  syventymisen koulu.

Tässä kompleksisessa, riskialttiissa ja satunnaisessa maailmassa ihmisen osa on  yleensäkin räpiköidä kohti utopiaa. Pienin askelin. Koulutussosiologinen tutkimus  avaa näköalaa realistisiin utopioihin ja elämään koulussa. Se suosittaa koulun vähittäistä (incremental) kehittämistä  kertakaikkisten harppausten (quantum-leap) sijaan.

Tällöin on ratkaistava  utopioiden ja arjen, kokonaisvaltaisten uudistusten ja vähittäisen muutoksen välinen jännite. Ei ole oikoteitä.

Onneksi ihmiskunnan historiassa ei ole ollut aikaa,  jossa olisi olut  enemmän kykyjä ja mahdollisuuksia  löytää  askelia eteenpäin. Tarvitaan suunta ja pieniä akselia. Koulu muuttuu vähä vähältä, samalla kun maailma. Ja ehkä huolta kannattaa kantaa enemmän yhteiskunnasta ja maailmasta kuin koulusta.

Hieno luento!