Kuntavaalit 2017

Kuntavaalit 2017

lauantaina, maaliskuuta 12, 2016

Suomalainen koulutusihme- katoavaa kansanperinnettä?

TERVEISIÄ Jyväskylässä  kirjamessuilta. Timo Forss haastatteli Canth-lavan paneelissa tunnin ajan kolmea kirjantekijää: istumajärjestyksessä Hannu Simola, Martti Hellström ja Ari Pokka.  Teemana oli suomalainen koulutusihme-  katoavaa kansanperinnettä?

ALUKSI jokainen panelisti esitteli  10 minuutin ajan  omaa kirjaansa. Hannu Simola kertoi oman kirjansa syntyprosessista ja luki "vanhan koulukunnan miehenä" muiden antamaa, positiivista  palautetta. Ettei tarvinnut itseä kehua.

Minä ilmoittauduin Simolan faniksi (Ari Pokan kirjaa en ole vielä lukenu), ja esittelin sitten ylpeänä myös  Yhdessä oppiminen- teoksen tekijöitä ja tarkoitusperiä:
- Kirjassa nousee esiin huoli, ettei suomalaisella koululla ole visiota, eikä koulun kehittämistä johda kukaan. Siksi halusimme tarjota  keskustelun pohjaksi yhden vision ja myös keinot sen toteuttamiseksi yhteistoiminnallisen mallin pohjata, kerroin.

Kolmantena Ari Pokka kertoi oman kirjansa taustoista. Maailman rehtoriyhdistyksen puheenjohtajana häntä oli pyydetty  kirjoittamaan kirja  Suomesta ideoita hakeville rehtoreille. Teos: "Huippuluokka. Miten suomalaista koulua johdetaan" on käännetty englanniksi ja parhaillaan neuvotellaan sen kääntämisestä mm. ukrainan ja kiinan kielille.

Forss avasi sitten varsinaisen keskustelun kysymällä, mikä tuo suomalainen koulutusihme on. Miksi se on ihme?
- Ihme on se, että teemme muiden mielestä kaiken väärin, väitin.  Meillä ei ole testejä, ei tarkastajia, ei koulujen välistä kilpailua, eikä opettajille bonuksia oppimistuloksista. Meillä opettajilla ja kouluilla on vapautta, rahaa "tuhlataan" koululounaaseen, tukitoimiin ja mm. oppilashuoltoon. Vaikka teemme kaiken väärin, silti saamme mm. Pisassa hienoja tuloksia.

Ari Pokka laajensi ihmettä koskemaan  peruskoulun lisäksi koko suomalaisen yhteiskunnan kehitystä.
- Samaan aikaan kuin peruskoulu maahan luotiin terveydenhoitojärjestelmää ja hyvinvointivaltiota. Ihme on näin olemukseltaan yhteiskunnallinen.

SIMOLA  piti ihmeenä sitä, että suomalaisen koulutuspolitiikan aivan keskeiset piirteet ovat itse asiassa syntyneet vahingossa.
- Kukaan ei tarkoittanut,  kun tutkintoja oltiin uudistamassa yliopistolla, että  luokanopettajien koulutus muuttuisi oikeaksi maisteritutkinnoksi. Niin vain kävi. Myös opettajien, koulujen ja kuntien autonomia laajeni vahingossa aiottua suuremmaksi, kun 1990-luvun lamassa oli pakko leikata menoja, ja kiusalliset päätökset haluttiin siirtää paikallisesti tehtäviksi.

SIITÄ olimme kaikki yhtä mieltä, että suomalainen koulu on erilainen. Hannu Simola  nosti suomalaisen koulun erityisyydestä esiin kolme tekijää:
- Suomalaisille on tyypillistä koulutususko. Suomalainen uskoo pääsevänsä koulutuksen  avulla siisteihin sisätöihin. Suomalaisilla opettajilla on korkea status: maisteritutkinto. Se antaa uskottavuutta. Suomessa vallitsee luottamus, joka mahdollistaa laajan autonomia. Valitettavasti nämäkin ovat nyt rapautumassa- ehkä statusta lukuunottamatta.

Toimittaja Forssia kiinnosti myös kysymys, miksi suomalaiskoulut eivät näytä muuttuvan. Minä tuputin nopeimpana oman  vastaukseni:
- Omassa väitöskirjassani tutkin koulujen omien kehittämishankkeiden onnistumista, kerroin. Empiirinen aineisto osoitti, että muutos, jota johdetaan väärällä otteella, ei onnistu. Väärä muutosote tarkoittaa mm. sitä, että muutos tuodaan ylhäältä alas, asianosaisia ei oteta mukaan, eikä muutosta resurssoida kunnolla. (ks. tarkemmin: http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kay/sovel/vk/hellstrom/ )

Simola nosti esiin dialogin tärkeyden muutoksissa.
- Koulussa on kahdeksan eri ryhmää, joilla kullakin on omat odotuksensa kouluun: lapset, vanhemmat, opettajat, rehtorit, viranomaiset, poliitikot ja tutkijat.


ITSE kysyinkin, mikä tappaa muutokset. Miksi niin monet reippasti kehittymään  lähteneet koulut neutralisoidaan? Ilola? Hakala? Kurkela?...
- Imperiumi tekee vastaiskun, väitin.

Simola ei uskonut väitettäni. Hänen mukaansa muutokset myös kaatuvat koulun arkeen, jota ne, jotka eivät itse opeta, eivät tunnista eivätkä tunnusta.
- Koululla on omat lakinsa: joukkomuotoisuus, pakollisuus ja tutkintovelvoite. Tai hieman toisin: koulun tilan, ajan ja rituaalien järjestelmä. Pedagogiikka ei riitä aikaansaamaan muutosta. Jonkin aikaa jokin karismaattinen rehtori saattaa pitää muutosta hengissä, mutta sitten koulun arki polttaa hänet loppuun.

Keskustelun viimeinen teema koski suomalaisen koulutuksen ja opetuksen tulevaisuutta. Kaikki me kolme suhtautuiduimme  hyvin kriittisesti hallituksen leikkauspolitiikkaan - joka ei ole vain tämän nykyisen hallituksen ansioita. Ja myös ns. valheen kulttuuriin.
- Takana on pitkä korpitaival. Tällä hetkellä ainoa voima, joka vie koulua jonnekin,  on talous, Ari Pokka sanoi. Koulu ei kehity. Se vain reagoi. Rehtori yrittää minimoida vahingot - ei maksimoida voittoja.

Kuinka kääntää kehitys uuteen nousuun? Ari Pokka tavoitteli koulua, joka kunnioittaa oppilaita ja samalla vaatii.
- Olisi hienoa, jos tähän saisi  myös järjestelmältä  tukea.

Hannu Simola nyökkäili. Viime minuuteilla hän halusi olla vielä ilonpilaaja.
- En  usko  visioiden auttava. Sain yo-lahjaksi sivistyssanakirjan. Sen mukaan visio on harhakuva. (Hmm. kirjassaan Simiola kuitenkin esittää sellaisen: syventymisen koulun).
- Riittävän hyvä koulu riittää. Tarvitaan oppilaiden kunnioitusta ja  vaatimista.  Ei tavoitella ihmeellisyyksiä.  Mennään pienin askelin oikeaan suuntaan.
- Ei ole järkevää tavoitella huippukoulua. Tavoitteena tulisi olla ihan tavalliset paikalliset koulut (Ari Pokka nyökkäili). Ja keinoksi tarvitaan  dialogi eri tahojen "häkkyröiden" (viitekehysten) kanssa.

YLEISÖÄ oli paikalla, ei hirvittävästi, mutta kuitenkin. Ihan tuttujakin, kuten Värrin Kyösti ja Hoikkalan Tommi. Positiivista palautettakin tuli. Ja lopuksi signeerattiin kirjoja.

ENEMMÄN esillä olleista kirjoista ks. http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2016/03/lauantaina-kirjamessuille-jyvaskylaan.html

Ei kommentteja: