MINULTA on kokonaan mennyt ohi Hämäläisen ja Nivalan teos- vaikka se on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten. Mutta niin näyttää menneen monelta muultakin. Googlettamalla ei juuri löydy kuin kirjanmainoksia. Harmi, sillä tällaiset teokset, joissa yritetään avata kokonaisen tieteenalan olemusta, ovat harvinaista herkkua. Maiskis! Varsinkin, kun tekijöiden kasvatuksesta ja kasvatustieteestä esittämä näkemys hyvinkin vastaa omaani.
KIRJOITUSOTTEELTAAN teos ei ole tavanomainen. Lähdeviitteet ja - luettelo on jätetty kokonaan pois. Tekijät haluavat esittää tekstin (vain) omana näkemyksenään. Heidän mukaansa teos ei ole varsinainen oppikirja, vaan puheenvuoro kasvatuksesta, kasvatuksen teoriasta ja kasvatustieteestä. Se pyrkii johdattamaan lukijan kasvatustieteelliseen ajattelutapaan.
Kasvatus fenomenologisin lasein
YKSI kirjan hienoja ansioita on kasvatustieteen ja eri tiedeteorioitten suhteen tarkastelu. Yksi näistä tiedeteorioista on fenomenologia. Siinä kasvatus ymmärretään ontologisesti ihmisten tietoiseksi toiminnaksi. Ihminen on reflektoiva olento ja kasvatus on toimintaa, jossa ihminen ymmärtää ilmiöitä (myös omaa elämäänsä?) yhä paremmin. Ihmisen kasvu perustuu kokemuksiin ja siihen, että hän selkiyttää omaa kokemustaan ja siten syventää tietoaan. Oivaltava syventely, joka vie kasvatuksen käsitettä lähemmäksi itsekasvatusta.
Kasvatus perustuu kirjoittajien mukaan arvoihin ja se suuntautuu arvoihin. Tekijät sanovat asian monin eri sanoin: Kasvatus on inhimillisenä toimintana perustavoitteeltaan arvokkaina tai toivottavina pidettyjen asiantilojen edistämistä. Kasvatus on toivottaviksi ja arvokkaiksi nähtyjen ominaisuuksien ja toimintataipumusten edistämistä. Arvot ohjaavat kasvattajan tahtoa ja kasvatettavan tahdon suuntaamista. Kasvatus on aina arvokaaksi koetun edistämistä kasvatettavan elämässä.
Mutta, mikä on arvokasta? Arvo on sitä, että kasvatus nähdään itseisarvona, oikeutena. Toki kasvatuksella on myös välinearvoa. Arvo on sitä, että ihminen on päämäärä sinänsä, ei väline. Arvokasta on, että ihminen omaksuu arvokkaina pidettyjä hyveitä (esim. antiikissa: kohtuulisuus, oikeamielisyys, itsehillintä, järkevyys (urhollisuus) ja keskiajalla hurskaus (pietas)). Arvokasta on, että ihminen kohtaa ja tavoittelee elämässään hyvyyttä, totuutta, oikeutta ja kauneutta.
Mutta kuinka kasvattaja vaikuttaa kasvatettavaan? Kasvatus on sitä, että kasvattaja saa kasvatettavan ponnistelemaan kasvattajan arvokkaina pitämien asioiden eteen ja saa hänet kehittämään itsessään ym. ominaisuuksia. Kasvattaja pyrkii suuntaamaan kasvatettavan tahtoa. Tärkeä oivallus- vaikka tahdon käsite jää hieman avoimeksi.
KASVATUS on välttämätöntä. Ihmisessä on luontainen kehittymispotentiaali, herkkyys kehittyä ihmiseksi. Mutta meissä on ainekset kaikkeen, hyvään ja pahaan. Tekijät siteeraavat Immanuel Kantia: ihminen voi tulla ihmiseksi vain kasvatuksen avulla. Tällöin ajatellaan, että "oikea" ihminen on sivistynyt, hänellä on arvotajuntaa ja moraali. Hän kehittyy (vain) kasvatuksen avulla luonnonolennosta kulttuuriolennoksi. Hermut Nohlin sanoin: kasvatusta on ”uinuvan ihmisyyden herättämistä ”.Tätä kuvaa hyvin myös latinan kielen käsite eruditio (rudis on raaka, ex ulos jostain), joka oli Roomassa kasvatukselle asetettu päämäärä.
Kultturia on mahdotonta ajatella ilman kasvatusta. Kasvatus turvaa kulttuurin jatkuvuuden. Uuden sukupolven on tultava osalliseksi kulttuuriperinnöstä, jotta ketju jatkuisu. Uuden polven on myös rikastettava osaltaan perintöä, jotta ihmisten kulttuuriset aikaansaannokset lisääntyisivät, monipuolistuisivat ja uudistuisivat.
Kasvatus nähdään teoksessa olennaisesti koulukasvatusta laajempana ilmiönä. Kasvatustoiminta on olennaisesti suunnitelmallista kasvatustilanteiden luomista ja niihin reagoimista. Kasvatus on yksilön tekoja, mutta myös se kollektiivinen todellisuus (kulttuuri, kasvuympäristö), jossa ihminen elää. Se on yksilön ja yhteiskunnan kohtaamista, eri sukupolvien vuorovaikutusta.
Kun kasvatusta tarkastellaan suppeammin kasvattajan ja kasvatettavan vuorovaikutuksena, se voidaan nähdä päämääräsuuntautuneeksi toiseen ihmiseen vaikuttamiseksi, yrityksiksi vaikuttaa yksilön ja hänen ympäristönsä vuorovaikutuksen luonteeseen (siis myös tulkintoihin). Fenomenologisesti kasvatuksen voi nähdä kasvattajan pyrkimyksenä kartuttaa kasvatettavan kokemusmaailmaa antamalla oma kokemusmaailmasna kasvatettavan käyttöön.
YKSI avainkäsitteitä on kasvatustietoisuus. Kasvatus on ontologisesti tarkoitusperäistä toimintaa; siinä on tietoinen pyrkimys vaikuttaa inhimilliseen kehitykseen. Kasvattajan kasvatustietoisuus ohjaa kasvatusta (miten hän ymmärtää kasvatuksen tehtävän, mahdollisuudet ja rajat, kasvun vaiheet jne.). Kasvatustietoisuus voidaan jakaa tarkemmin päämäärätietoisuuteen (mitä tavoitellaan, arvotietoisuus),
menetelmätietoisuuteen (teho, eettisyys…), tilannetietoisuuteen (esim. olosuhteeet) ja vaikutus-tietoisuuteen (seuraukset). Hyvä jako. Kasvatusta tietoisena toiminta ei voi olla olemassa ilman kasvatietoa; kasvatustietoisuus on edellyttää, että ihmisellä on tietoa kasvatuksesta. Eikä huono ole Reijo Wileniukseen esittämä jako: Kasvatustieto = päämäärätietoa, tilannetietoa ja menetelmätietoa.
TOINEN hyvä käsite on kasvatustahto. Jokainen kasvattaja joutuu kohtaamaan ns. pedagogisen paradoksin: kuinka sovittaa pakko ja vapauden ihanne toisiinsa? Miten kasvatuksellisen pakon avulla voidaan saada aikaan inhimillistä vapautta? Kasvattajan on tasapainoiltava kasvatuksellisen ohjauksen ja sen välillä, että antaa tilaa kasvatettavan omaehtoiselle kasvulle.
Kasvatus sosiaalisena toimintana
JO taustastaan johtuen on selvää, että tekijät haluavat tarkastella kasvatusta lähemmin myös sosiaalisena toimintana. Tällöin kasvatusta tarkastellaan eri tasoila:
- kasvattajan ja kasvatettavan vastavuoroisena, ei-symmetrisenä ja dialogisena suhteena.
- sosialisaationa eli kulturisaationa, jossa kasvattaja on välittäjänä kasvatettavan ja yhteiskunnan välillä
- kasvattavana yhteisönä, johon liittyy kysymys vertaisryhmän vaikutuksesta ja
- kasvatuksesta yhteiskunnan jäsenen rooleihin valmistamisena. Tällaisina rooleina esitellään: työntekijä, kuluttaja, veronmaksaka, palveluiden käyttäjä, vanhempi ja äänestäjä.
ERIKSEEN tarkastellaan vielä kansalaiseksi kasvua ja kasvatusta osana hyvinvointijärjestelmää. Kasvatus edistää hyvinvointia ja lievittää huono-osaisuutta. Kasvatuksen päämääränä on valmistaa yksilö yhteiskunnassa hyväksyttyyn elämäntapaan. Yhteiskuntaan kiinnittyminen voi kuitenkin epäonnistua, ja se näkyy sopeutumattomuutena ja syrjäytymisenä.
JO kasvatusilmiön erittely tuottaa lukijalla mielihyvää, mutta yhtä upea on kirjan osuus, jossa tartutaan kasvatustieteeseen. Sitä voi suositella hyvin opiskelijoille, jotka yrittävät tenttiä klassista, mutta vaikeaa Pauli Siljanderin teosta Systemaattinen johdatus kasvatustieteesen.
Kasvatustiede nähdään teoksessa itsenäisenä tieteenalana, joka on erkaantunut (kuten muutkin tieteet) filosofiasta. Ratkaisevan sysäyksen tähän antoi J.F. Herbart, joka esitti 1800-luvulla ajatuksen, että kasvatustiede saa tavoitteensa etiikasta ja keinonsa psykologiasta. Kasvatustieteen kehitys kasvatusopista (kirjassa pedagogiikasta) tieteeksi on ollut osa yhteiskunnan modernisaatiokehitystä valistuksesta asti. Tavoitteena on ollut saada kaikki inhimillisen elämän alueet järjen ja tiedon kontrolliin.
Kasvatustieteen autonomia perustuu ennen muuta siihen, että sillä on oma erityinen kohdealue: kasvatus. Kasvatustiede on perustavalla tavalla soveltava tiede: siis käytännöllinen toimintatiede. Se tutkii kasvatuksen käytäntöä, muodostaa siitä kasvatusteoriaa tuottaakseen tietoa, jolla on käytännölle, pedagogiselle työlle hyötyä. Kasvatustieteessa käytetään tieteellisiä menetelmiä, niinkuin asiaan kuuluu.
Epistemologisesti kasvatustiede on ihmistiede. Kasvatustieteen sisällä on erilaisia tiedekäsityksiä sen suhteen, mitä tästä seuraa. Onko ihminen tutkimuskohteena niin ainutlaatuinen, että se vaatisi eri menetelmiä kuin luonnon tieteellinen tutkiminen?
Tekijät erottavat ihmistieteissä kolme tieteenfilosofista suuntausta: positivismin, konstruktionismin ja tieteellisen realismin. Jäsennystä kuvailtiin teoksessa siksi lukijaystävällisesti, että kokosin ajatuksia ao. taulukkoon.
(tiedekäsitys luonnontieteellinen, tieto objektiivista, arvovapaata, perustuu havaintoihin, tieto esitetään väitelauseina, maailma olemassa ja tavoitettavissa, kvantitatiiviset menetelmät)
Konstruktionismi
(tiedekäsitys: maailma ei ole olemassa ihmismielen ulkopuolella; tai jos on, sitä ei voi tutkia maailmaa sellaisenaan ; ihmistieteiden eritysluonne otettava huomioon; kokemukset ovat oleellisia tutkimuskohteita; ymmärtäminen, tulkinnat, tiedon subjektiivisuus ja sosiaalisuus, tieto rakennetaan, ei ole yhtä oikeaa totuutta. ”Totta on se, mitä pidetään totena”. Tutkitaan kieltä. Oppi-minen nähdään konstruktivismina: tiedon rakentamisprosessina tiedon tallentamisen sijaan).
Tieteellinen realismi
(Tullut positivismin sijaan. yhdistää molempia tiedekäsityksiä: Voidaan tutkia havaintoja ja käsitteitä - ihmismielen tuotoksina. Voidaan tavoitella objektiivista totuutta, tiede on erehtyväinen ja itse itseään korjaava. Tiede perustuu paitsi havaintoihin myös tulkintoihin Voidaan käyttää erilaisia mene-telmiä. Tarvitaan muutakin kuin luonnontiedettä. Voidaan kuvailla, selittää, ymmärtää. Ihmisen toiminnasta voidaan löytää säännönmukaisuuksia, vaikka ei lakeja. Voidaan tutkia kokemuksia: niiden kautta heijastuu todellisuus. Siitä, mitä ihmiset kokevat voidaan sanoa jotain objektiivista).
Lisäksi tieteenfilosofisten koulukuntien sisällä on kussakin eri painotuksia. Tänään positivismia ei enää ole. Kasvatustiede on joko konstruktionistista tai realistista. Maltilliset suutaukset lähestyvät toisiaan.
Paradigmat
Teoksessa paradigman idean isäksi mainitaan Thomas Kuhn. Hänen mukaansa tieteessä on yksi paradigma kerrallaan. Tässä on otettu väljempi tulkinta; Tieteessä voi olla yhtä aikaa useita vaihtoehtoisia paradigmoja eli vakiintuneita malleja, jotka ohjaavat tutkimustoimintaa: Tutkija omaksun tietyt tutkimukselliset perusratkaisut tietyn koulukunnan mukaan.
Ontologia
Ontologialla tarkoitetaan perustavaa oletusta siitä, mikä on olemassa: Onko fyysinen maailma olemassa irrallaan ihmismielestä?
Epistemologia
Epistemologiassa kysytään, mikä on tietoa ja miten sitä saadaan. Onko tieto objektiivista vai subjektiivista? Perustuuko se havaintoihin vai käsitteisiin? Onko olemassa totuutta?
Tiedon intressit
Jurgen Habermas erottaa kolme tiedon intressiä:
- Tekninen (tiedolla välinearvo:ennustaa, ohjaa, kontrolloi)
- Praktinen (kieli: ymmärretään paremmin)
- vai Emansipatorinen (vapauttaminen elämänmuodosta).
Kolme paradigmaa
(1) empiiris-analyyttinen (etsii vastauksia käytännön ongelmiin; tuottaa teknisiä toimintaohjeita, kehittää kasvatustekniikoita, kvantitatiiviset menetelmät)
(2) hermeneutinen (tavoitteena ymmärtää paremmin kasvatustoiminnan osapuolten todellisuutta; mahdollistaa kehittämisen; ei anna suoria ohjeita vaan kehitys tapahtuu kasvattajan kasvaneen ymmärryksen kautta, kvalitatiiviset menetelmät).
(3) kriittinen (dialogi ja kriittinen reflektio mahdollistavat toiminnan kehittäminen ja arvioinnin tietoisuutta kehittämällä, osallistavat menetelmät).
Paradigmojen tajat eivät ole selkeät. Jaikissa tavoitellaan käytännön hyötyä.
Lopuksi
Kustantajan mukaan "Teos sopii johdatukseksi kasvatustieteen opintoihin, opetuksen ja kasvatuksen tehtäviin aikoville sekä lähdeteokseksi omatoimiseen opiskeluun". Ihan varmasti. Mutta näyttää se sopivan pitkään kasvatusta harrastaneellekin.
Yhtenä kirjan helmistä nostan esiin Herman Nohlilta siteeratun ajatuksen kasvatussuhteesta: (Hyvässä) kasvatussuhteessa kasvattaja tiedostaa oman kasvatustahtonsa ja kykenee antamaan tilaa kasvatettavan omille kasvupyrkimyksille ja intresseille.
Kasvattajan tulee siis pystyä paradoksiaalisesti ajamaan ja jarruttamaan yhtäaikaa. Jos vain painetaan kaasua, kasvatus muuttuu manipulaatioksi, ja jos taas pelkästään jarrutetaan, kasvatettava jätetään oman onnensa nojaan.
Tällaisessa suhteessa kasvattaja kohtaa kasvatettavan toisaalta itsetoteutukseen kykenevänä persoonana ja toisaalta vasta kehittymässä olevana, ei vielä mahdollsuuksien saavittaneena kasvattettavana, jonka kehitysprosessia kasvattajan tulee tukea kasvatettavan yksöllisistä lähtökohdista käsin.
Ehkä juuri tätä paradoksia pohtimalla löytäisimme ratkaisun nykykoulun "kriisiin".
Tekijöistä
Juha Hämäläinen on sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan professori Itä-Suomen yliopistossa. Häntä pidetään yhtenä suomalaisen sosiaalipedagogiikan kehittäjistä. Sosiaalipedagogiikalla on kaksi tehtävää: Kansalaisuusnäkökulmasta tarkasteltuna sosiaalipedagoginen työ on yleistä kasvatusta, joka koskee kaikkia. Huono-osaisuusnäkökulmasta sosiaalipedagogiikka pyrkii taas auttamaan yhteiskunnan huono-osaisia ja tuen tarpeessa olevia.
Elina Nivala on samassa yliopistossa sosiaalipedagogiikan yliopistonlehtorina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti