Kansalaiskoulu - 55 vuotta

Suomalainen kansalaiskoulu  1958- 1980

Hyvinkään-Sveitsiin rakennettu kansalaiskoulu.

Syksyllä 2013 tulee kuluneeksi  55 vuotta kansalaiskoulun syntymisestä. Hyvä syy hieman muistella menneitä.  Olen muuten itse saanut pitää muutamia raittiustunteja helsinkiläisissä kansalaiskouluissa lukuvuonna 1977-78.

Kansalaiskoulun synty

Ensimmäiset kansalle, siis rahvaalle  tarkoitetut koulut  ajatuksellisesti erottetuina kirkon organisoimista lähinnä papiksi aikoville suunnitelluista opillisista kouluista  syntyivät 1600-luvulla Amerikkaan ja 1700-luvulla Preussiin. Idea  tällaisista kouluista on  toki vanhempi, vanhimmat ehdotukset palaavat Antiikin aikaan.

Jatko-opetuksen käynnistyminen

Myös Suomessa rahvaalle rakennettiin kansan kouluja. Kansakouluja oli ainakin 1800-luvun alussa, vaikka valtiojohtoinen cygnaeuslainen ja virallinen kansakoulu syntyikin vasta vuonna 1866. Kansakoulu oli kuitenkin kovin lyhyt, nelivuotinen, ja  jo vuoden 1866 kansakouluasetuksessa edellytettiin, että opettaja antaa 1-2 iltana viikossa  lisäopetusta entisille oppilaille. Koska tuosta työstä ei maksettu eikä sitä valvottu, tietoa siitä, kuinka hyvin asetus toteutui, ei alkuvuosilta ole.  Näin syntyi  kuitenkin idea kansakoulun käyneille tarkoitetusta  jatko-opetuksesta.

Tutkimusten mukaan jatko-opetus käynnistyi 1880-luvulta alkaen suurimmissa kaupungeissa: Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Alkuvaiheessa jatkokoulut olivat  tyttövaltaisia.  Jatko-opetusta kehitettiin monissa kaupungeissa ammatilliseen suuntaan. Se ei  tuottanut  ammattipätevyyttä, mutta pyrki antamaan oppilailleen yleisiä käytännöllisiä perustaitoja sekä työmoraalia. Maalla jatko-opetusta järjestettiin erillisinä jatkokursseina, joilla saattoi opiskella myös vanhempaa väkeä.

Jatko-opetuksen äänitorveksi ryhtyi pian opettaja Kaarle Werkko.  Hän piti aiheesta esitelmän Kansakoulun suosijain kokouksessa vuonna 1885. Ensimmäiset jatkoluokkia koskevat ohjeet viranomaiset antoivat vuonna 1893 - siis 120 vuotta sitten. Senaatti antoi nimittäin tuolloin  ohjesäännöt  kansakoulun jatkokursseille. Aineiden tuli olla samoja kuin kansakoulussa ja otteen  kertaava. Opetusta piti antaa vähintään 150 tuntia. Sitä saatiin  antaa joko kuusi viikkoa kerrallaan päiväkouluna tai  pitkin vuotta yhtenä iltapäivänä. Nyt jatko-opetuksesta ruvettiin myös maksamaan opettajalle palkkio. Mutta oppilaita oli vaikea saada.   Viranomaiset yrittivät keksiä lähes 50 vuotta keinoja, joilla  oppilaat  saataisiin osallistumaan jatko-opetukseen. Pakollista, teoreettista ohjelmaa kevennettiin.  Opettajiksi koitettiin saada muita kun opettajia: pappeja, agronomeja ja lääkäreitä. Vuonna 1943 annettiin säädös, jonka mukaan kansakoulun päästökirjan saa vasta suoritettuaan jatko-opetuksen...

Iltaisin  tai iltapäivisin toimiva jatkokoulu oli kuitenkin oppilaille liian raskas. Ja maalla heitä tarvittiin töihin. Opetus oli liian teoreettista. Eikä pakolla kouluun lähetettyjen oppilaiden kurinpito ollut helppoa.

Jatko-opetus  päiväkouluksi: kansalaiskouluksi

Kansakouluissa kasvatuksen  tehtävä oli  kehittää kasvavista  hyviä yhteiskunnan jäseniä, hyviä kansalaisia, jotka parhaalla mahdollisella tavalla palvelevat valtiota ja yhteiskuntaa. Yhteiskunnan  teollistuminen ja kaupungistuminen mm. johtivat siis  1900-luvulla siihen siihen, että kaikkien koulutusta haluttiin pidentää - myös niiden, jotka eivät menneet oppikouluun.

Vuonna 1936 asetettiin  komitea kehittämään  jatko-opetusta. Alfred Salmelan johdolla toiminut ryhmä sai työn valmiiksi sotienkin vuoksi vasta vuonna 1946. Kansakoulukomitean nimen ottanut komitea esitti, että kaupunkimaisissa kunnissa jatko-opetus järjestettäisiin päiväkouluna: kansalaiskouluna. Koulun tehtävänä oli kasvattaa ja ohjata oppilaansa yhteiskunnalliseen elämään, taloudelliseen  ajatteluun ja ammatteihin.

Vuonna 1950 asetettiin erillinen komitea laatimaan maalaiskansalaiskoulun opetussuunnitelmaa. Puheenjohtajana oli  siinäkin Alfred Salmela. Mietintö valmistui vuonna 1954.  Uuden koulun nimeksi ehdotetiin siinäkin  kansalaiskoulua.

Kansalaiskoulun tärkeimpinä tehtävänä oli nyt:  1)oppilaan persoonallisuuden kasvu (sivistysharrastus, persoonallinen vakaumus, yleisten arvojen omaksuminen, toisten vakaumusten kunnioittaminen, suvaitsevaisuus...kotiseudun ja isänmaanrakkaus, taloudellisuus, ruumiillisen kunnon vaaliminen), 2) hänen johtamistaan ammattiin (kätevyys, ominaisuuksien kehittäminen, täsmällisyys, sitkeys...)  ja  3) hänen kasvattamistaa  yleisten kansalaisvelvollisuuksien täyttämiseen (yleissivistys, ammattivalmennus, itsestä ja omasta perheestä huolehtiminen, tiedot yhteiskunnan rakenteesta).

Opetuksen tuli kansalaiskoulussa olla ”voittopuolisesti käytännöllisammatillista”. Kansalaiskouluissa sai olla eri linjoja. Näitä olivat esim. maatalous-, käsityö- ja kotiltalouslinja sekä kaupallinen ja  tekninen linja. Linjajakoinen koulu palvelisi sekä yksilön että yhteiskunnan tarpeita ; se antaisi lapselle mahdollisuden erikoistua kullekin parhaiten sopivaan alaan.

Hallitus antoi  vuonna 1953 esityksen kansakoululaiksi. Eduskunta hyväksyi sen  vuonna 1957, ja se astui voimaan seuraavana vuonna. Iltajatko-opetus loppui siihen. Kansakoululaissa  vahvistettiin vallinnut käytäntö ja liitettiin alakansakoulut  yhteen yläkansakoulun kanssa varsinaiseksi kansakouluksi. Kansakoulun opetusryhmien koolle asetettiin maksimikoot. 1.-2. -luokilla sai olla 34 oppilasta ja muilla luokilla 40.  Laissa todettiin, että kansakoulun jatkopäiväkouluja muutetaan asetuksella vakinaisemmaksi kansalaiskouluksi.  Kansalaiskoulun minimikoko oli 50 oppilasta (Kka 54§). Kansalaiskoulu oli aluksi kaksivuotinen. Kolmas vuosi oli  vuodesta 1962 alkaen kunnille vapaaehtoinen.

Kansalaiskoulun opettajalta vaadittiin kansalaiskoulunopettajan tutkinto.  Virkatyyppejä olivat yleisaineiden opettaja, kaupallisten, kotitalouden, puutyön, metallityön ja tyttöjen käsityön opettaja.  Jatko-opetuksen opettajan virassa toimineet siirrettiin suoraan kansalaiskoulun opettajan virkaan.

Kansalaiskoulun huippuvuodet

Kansalaiskoulujen  määrä kasvoi nyt voimakkaasti.  Lukuvuonna 1965-66  1-3-vuotisia kansalaiskouluja oli jo 442.

Kansalaiskoulu oli yksilöllinen, omaa kotiseutua palveleva nuorison opinahjo, joka samalla antoi  tilaisuuden jatkuvalle kehittymiselle. Opetusta annettiin väljän opetussuunnitelman pohjalta 30 - 36 tuntia viikossa. Kouluvuoteen kuului 200 työpäivää. Kouluvuosi alkoi syyskuun ensimmäisenä arkipäivänä ja päättyi toukokuun lopussa. Kansakoulussa maksimiluokkakoko oli I.- IV.-luokilla 34 oppilasta,  V-VI-luokilla 40 oppilasta ja kansalaiskoululuokilla 40. Koulupäivään sai kuulua korkeintaan 6 oppituntia. Päivän työ  aloitettiin  lyhyellä aamuhartaudella. Lukuvuoden lopussa järjestettiin oppilastöiden näyttely.

Kansalaiskoulu oli ilmainen - toisin kuin oppikoulu. Sen opetusohjelma oli hyvin väljä ja paikallisesti muovailtava. Niinpä kansalaiskoulut olivat hyvin omaleimaisia. Niillä on suuri opetussuunnitelmallinen vapaus.

Kansalaiskoulun tavoitteena oli siis kansalaiseksi kasvatus.  Ollakseen hyödyllinen kansalaisella oli oltava myös ammatti. Kansalaiskouluissa ei annettu ammattikoulutusta, mutta opastettiin  konkreetisti eri ammateissa tarvittaviin taitoihin. Kansalaiskoulusta tuli eräässä mielessä ammattiopintoihin valmentava "väliaste".

Kansalaiskoulupedagogiikkaan kuului  työkasvatuksen ohella  ns. itsehallinnon periaate:  Oppilailla oli luottamustehtäviä:  luokissa oli järjestäjä, joka huolehti päiväkirjan kuljettamisesta aineluokasta toiseen ja  tuuletti luokat. Järjestäjien esimiehinä toimivat päivystäjät, jotka huolehtivat myös ulko-ovien avaamisesta ja lukitsemisesta  ja auttoivat opettajia mm. jalkojen pyyhmisen, ikkunoiden  avaamisen ja sulkemisen, vaatenaulakoiden ja äänenkäytön säätelyssä.  Eräissä kansalaiskouluissa oli pihapartioita, jotka valvoivat istutusalueita ja ruohokenttiä, poistivat roskia pihalta, vastasivat urheilu- ja leikkivälineiden tuonnista paikalleen, tarkastivat pyörätelineen järjkestyksen ja  seurasivat leikkien vaarallisuutta.

Käytännöllisten aineiden opiskelu paransi merkittävästi opiskelumotivaatiota ja esti käytännöllisesti orientoituneiden lasten syrjäytymistä.

Hallinnollisesti kansalaiskoulut toimivat usein kansakoulujen yhteydessä ja niillä oli yhteinen johtajaopettaja. Koulun johtaja ei ollut kansakoulussa eikä kansalaiskoulussa  opettajatovereittensa esimies  siinä mielessä kuin  rehtori on nykyään.

Kansalaiskoulut Espoossa

Suomenkielisiä kansalaiskouluja oli Espoon kauppalassa 1960-luvun puolivälissä  tiettävästi viisi:  Kauklahdessa, Leppävaarassa, Olarissa, Tapiolassa (Tapiolan/Etelä-Espoon kansalaiskoulu)  ja Viherlaaksossa. Arkistolähteet tuntevat lisäksi  nimet:  Pohjois-Espoon ja Länsi-Espoon kansalaiskoulu.

Ruotsinkielisiä  kansalaiskouluja Espoossa oli  1960-luvun alkupuolella kolme:  Kilo- Viherlaaksossa, Lagstadissa ja Matinkylässä. Kilo-Viherlaakson ja Matinkylän kansalaiskoulu joutuivat vuosikymmenen lopulla lopettamaan oppilaspulan vuoksi.

Kansalaiskoulun loppu

Koulutuspolitiikassa jatkui  kansalaiskoulu-uudistuksesta  huolimatta koko 1950-luvun ajan   jo 1940-luvulla alkanut keskustelu rajummasta muutoksesta: siirtymisestä rinnakkaiskoulusta yhtenäiskoulujärjestelmään. Kansalaiskoulua kehitettiin kymmenkunta vuotta, aina siihen saakka, kun vuonna 1968 säädettiin peruskoulun puitelaki, joka merkitsi peruskouluun siirtymistä.

Miksi kansa- ja kansalaiskoulu sitten tuhoutuivat? Aika ajoi niiden  ohi.  On sanottu, että peruskoulu-uudistusta eivät toteuttaneet kaukonäköiset koulupoliitikot vaan koululaiset ja heidän vanhempansa itse.

Kansakoulun jatko-opetus ja  kansalaiskoulu olivat  koko historiansa ajan leimallisesti työväestön nuorten koulutusväylä. Se valmisti oppilaansa lähinnä alempiin yhteiskunnallisiin asemiin: ruumiilliseen työhön ja käytännön ammatteihin. Asenteet kansalaiskoulua kohtaan olivat usein negatiiviset;   sitä pidettiin "alempiarvoisena oppikouluna" tai "varastoaittana", mutta toisaalta myös käytännöllisenä vaihtoehtona teoreettiselle oppikoululle. Toisen maailmansodan jälkeen yhä useammat vanhemmat halusivat lapselleen paremman tulevaisuuden, kuin mihin kansalaiskoulupohjalta yltää.

Kansakoulujärjestelmä ajautui siis  umpikujaan, koska vanhemmat laittoivat lapsensa oppikouluun.  Kunnalliset keskikoulutkaan eivät riittäneet ratkaisuksi. Oppikoulun vanhastaan suuri suosio kasvoi 1960-luvulla niin suureksi, että perinteinen kansakoululinja kansalaiskouluineen  oli kuolemassa pois! 1960-luvun lopulla jo puolet ikäluokasta  lähti  oppikouluun. Ei ollut  perustetta pitää yllä kahta koulumuotoa, kun vain toinen niistä  houkutteli oppilaita.Tämä pakotti päättäjät toteuttamaan peruskoulu-uudistuksen.

Kansalaiskoulu ei  ilmeisesti  myöskään aikuisten oikeasti antanut tarpeeksi valmiuksia uuteen yhteiskuntaan. Esimerkiksi nykyään itsestään selviltä tuntuvia vieraita kieliä tai  ruotsia opetettiin vuoteen 1964 saakka vain vapaaehtoisena aineena.  Kansalaiskoulun pohjalta  ei ollut myöskään tarpeeksi jatkokoulutusmahdollisuuksia. Opetuksen sitominen oman paikkakunnan elinkeinorakenteesen aiheutti sekin muuttotilanteissa ongelmia.

Jälkisanat: Kansalaiskoulu tänään

Viimeinen oppilas sulki kansalaiskoulun oven vuonna 1980. Peruskouluun oli siirrytty Etelä-Suomessa syksyllä 1977 ohjeiden mukaan niin, että luokka-asteet 1-6  siirtyivät kerralla uuteen järjestelmään. Syksyllä 1977 kansalaiskoulun 7.-9.-luokilla olleet suorittivat oppivelvollsuutensa kansalaiskoulussa.

Suinkaan kaikissa maissa ei ole (vieläkään) Suomen kaltaista yhtenäiskoulujärjestelmää, vaan oppilaat jaetaan edelleen opilliseen ja käytännölliseen kouluun usein jo 10 vuoden iässä. Esim.  Saksassa on yhä rinnakkaiskoulujärjestelmä: keskikoulu (Realschule) ja kansalaiskoulu (Hauptschule). Kansalaiskouluun joutuville avautuvat muodollisesti vain ammattikoulun ovet.  Oppikouluun olisi  päästävä hinnalla millä hyvänsä, ja vain vähän yli kolmasosa pääsee.

Vaikka peruskoulu on aivan oma koulumuotonsa, jotain kansalaiskoulusta saatta siellä elää. Peruskoulun opetussuunnitelmaan ollaan  lisäämässä juuri kansalaiskoulusta tuttujen käytännöllisten, taito- ja taideaineiden osuutta.  Peruskoulun jälkeen ammatillinen opetus on muodostumassa suositummaksi kuin lukio-opinnot. Akateemiset opinnot eivät  ehkä olekaan enää  kaikkien oppilaiden tavoitteena. Alfred Salmelan ajatus, että käytännöllisen ihmisen homo faberin kasvattaminen on yhtä tärkeää kuin teoreettisenkin, homo sapiensin, voi olla uudelleen  ajankohtainen.


KIRJALLISUUTTA

Ahtokari, R. (1958).  Uusi kansakoululaki.  Teoksessa  K. Alku & ym. ( toim.). 1958, ss.   145- 147.

Alku, K.  & ym. ( toim.). 1958.  Mitä Missä Milloin 1959.  Kansalaisen vuosikirja . Helsinki: Otava.

Jauhiainen, T.A. (2002). Työväen lasten koulutie ja nuorisokasvatuksen yhteiskunnalliset merkitykset. Kansakoulun jatko-opetuskysymys 1800-luvun lopulta 1970-luvulle. Väitöskirja. Ann.Univ.Turkuensis C 187.

Kailanpää, A. (1962). Kansalaiskoulu.  Porvoo-Helsinki: WSOY.

Karttunen, T.J. (1966). Ilta-jatko-opetuksesta 2- ja 3-vuotiseen kansalaiskouluun. Teoksessa A. Valtasaari ym. (toim.) 1966, ss. 48- 71

Salmela, A. (1966). Kansalaiskoululainsäädäntö oppivelvollisuuslain jälkeen. Teoksessa A. Valtasaari ym. (toim.) 1966, ss. 72-101.

Salmela, O. (2009). Isä Salmela. Ihminen ja koulunuudistaja. Helsinki: Okka.

Sarjala, J. (2008). Järki hyvä herätetty. Koulu politiikan pyörteissä.  Helsinki: Kirjapaja.

Syväoja, H. ( tuntematon). Kansalaiskoulu 1958-81. Omakustanne.

Valtasaari, A., Henttonen, A., Järvi, L. & Nurmi, V. (toim.). (1966). Kansakoulu 1866-1966. Helsinki: Otava.

Tietoa netistä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansalaiskoulu
http://espoonaurora.net/Muut-oppilaitokset.html

Blogilastun kuvat on  lainattu teoksesta Kansakoulu 1866-1966.