Senioriopettaja väittää: "Hullun innostunut ja kiinnostunut koulusta"

Tammikuussa Educassa julkistettu "komento" (= tunnustus)  vuoden 2022 koulutusvaikuttajaksi oli tietysti täysi yllätys, mutta samalla velvoite yrittää edistää tästäkin roolista koulutuksen asemaa rahojen kanssa kipuilevassa Suomessa.

Kyllä, ainakin media on ystävällisesti antanut tilaa kertoa ajatuksia. Ylen aamu-tv, Opettaja-lehti, Länsiväylä, Demari-lehti, Luokanopettaja ja eilen kolahti postilaatikkoon Seniori-opettaja.

Hullun innostunut

Parissakin lehdessä on päädytty kuvamaan minua yli-innostuneeksi. Hauskaa. Onhan sitä pitkän uransa aikana saanut olla kuin Aku Ankan Hannu Hanhi. Osunut väärään aikaan väärään paikkaan, ja  otettu mukaan niin moneen huikeaan juttuun.  Esim. kaksikymmentä vuotta (1994–2013) Luokanopettaja-lehden päätoimittajana olivat hienoa ja viriiliä aikaa, pääsi tapaamaan ja haastattelemaan maan johtavia tyyppejä.  

Tässä kahden aukeaman päätoimittaja Airi Vuolteen kirjoittamassa jutussa annetaan hienosti tilaa niille koulun laatutekijöille, joita itse haluan pitää esillä niin kauan, kun joku kuuntelee.

Kun on saanut olla mukana peruskoulun alusta alkaen, uskaltaa kai sanoa kokemusasiantuntijana, että peruskoulu oli paras 1980-ja 90-luvuilla. Ne olivat pedagogiikan, luottamuksen ja vapauden kultaista, aivan huikeaa aikaa.  Sai kokeilla ja tehdä kaikkea hulluakin - ja siihen oli aikaa, kun paperityö-idiotismia ei oltu vielä keksitty. Rehtoreista ei oltu tehty kansliatonttuja, vaan reksinä pystyi innostamaan  maikkaporukkaa. Monessa koulussa - meillä Aurorassakin-  opettajakunta oli kuin bändi, jolla oli yhteinen biisi, mutta jokaisella oma soitin. Koulut saivat kokeilla ja keksiä esimerkiksi omia oppiaineita. Riemua riitti uuden perusopetuslain tuloon 1998 asti. Toki syvä lama alkoi hyydyttää hymyä jo aikaisemmin.

Ennen kaikki oli toisin. Nyt kaikki on toisin, kuten Paavo Haavikko on sanaillut. Tänään elää jonkinlainen idiotismin muoto, jossa eduskunta  säätää koulutuspoliittisia  lakeja, joiden riittävään rahoittamiseen  se ei sitoudu. Opettajat sitten yrittävät kaksin käsin toteuttaa heidän puolestaan annettuja laatulupauksia ilman resursseja ja uupuvat ihan turhaan. Inkluusio on hyvä esimerkki: ihanteellinen ratkaisu vääristyy vain pulpettipaikaksi lähikoulusta katsoa, kun muita yritetään opettaa. Myös pidennetty oppivelvollisuus on tasa-arvoa edistävä ja kaunis idea, joka toimiakseen mm. ammatillisessa koulutuksessa edellyttäisi  oppilaita, jotka  pärjäävät nykyisessä itseohjautuvassa doktriinissa. Nyt näin ei ole. Lupausten ja mahdollisuuksien ristiriita on syvä kuilu.

Peruskoulu ei ole silti rikki. Suomalaiskoululaisten oppimistulokset ovat edelleenkin käsittämättömän hyviä varsinkin kun ottaa huomioon  alle OECD-maiden keskiarvon jäävän panostuksen. Hyvää tulee (liian) halvalla.  Hyvät ja keskitason osaajat ovat pitäneet paikkansa osaamislistalla. Oppimistulosten pudotus tulee kaikkein heikoimmin osaavien ryhmästä. Sinne tarvittaisiin monenlaista tukea.

Pedagogiikka pitäisi silti miettiä uusiksi. Yläkouluun tarvittaisiin  luokanvalvoja, jolla todella olisi aikaa hoitaa luokan asioita. Ryhmäytymiseen tarvitaan turvallinen aikuinen, tuttu opettaja. Digi-innovaatioista odotan osa-apua muun muassa maahanmuuttajataustaisille perheille. Kun digitaalisen oppikirjan suomenkieliset tekstit kääntyvät nappia painamalla vaikkapa hindiksi, moni vanhempi voi tukea lastaan aivan uudella tavalla.  

Jos minulla olisi valta, korjaisin sekä opettajien koulutusta että peruskoulun käytänteitä. Koulutusta korjaisin niin, että opettajia ei valmennettaisi opettamaan ainoastaan oppilaita, joilla ei ole ongelmia. Lääkäreitäkään ei kouluteta hoitamaan vain terveitä potilaita. 

Käytänteissä Opetushallituksen pitäisi tarkkaan miettiä, mitkä ovat kaikille oppilaille välttämättömiä perusasioita. Välttämättömän lisäksi antaisin kouluille ja nuorille enemmän oikeuksia päättää, mitä he itse haluavat oppia: musiikkia, bloggausta, elokuvan tekoa…Voisiko esimerkiksi eri kielissä olla tarjolla minikursseja?  Monista asioista voisi olla lyhyempi paketteja, joita halukkaat sitten voisivat syventää.

Nyt ei pitäisi kuitenkaan hötkyillen tehdä radikaaleja muutoksia. Se pitäisi myöntää, etteivät opettajat nykyisillä resursseilla pysty tekemään kaikkea, mitä nyt haluttaisiin tehdä. Kaikki tärkeä tapahtuu kohtaamisissa, ja niihin opettajat tarvitsevat aikaa. 

Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja

Jutun teosta on jo jonkin aikaa. Muutama muukin asia on noussut mieleen.  Ensinnäkin teinien opetus. Kun luki   ns. "Opettaja-komitean" kuvauksia koulun arjesta, syntyi kuva, että murrosikään kuuluvat dramaattiset muutokset mm. käyttäytymisessa, tulevat koulussa jotenkin yllätyksenä. Ne ovat aivo- ja hormonisyntyisiä. Ikäkausididaktiikkaa ei oteta vakavasti edes muuttuvan unirytmin osalta. Erityisesti tutkijoiden tulisi luoda  opettajien avuksi teini-iän didaktiikka, kun niin ei ole ilmeisesti tehty.

Jos juttu tehtäisiin nyt tunkisin siihen mukaan myös l asten oikeuden leikkiin, taiteen valtavan kasvatusvoiman ja  pysyvien ns. kotiryhmien merkityksen sosiaalisen pääoman kasvattamisen kannalta (kiitos Rauno ja Liisa!). Palataan oikeaan luottamuksen kulttuuriin. Palautetaan diversiteetti kunniaan. Annetaan kouluille tilaa ja happea. Hallinnon tehtävät tulee järjestää niin, että rehtori saisi olla koulunsa pedagoginen johtaja. Opettajien työtehtävät tulee mitoittaa työaikaan mahtuviksi. Koulu ei voi olla kaikkeuden keskus, eikä opettaja monitoimikone.  Koulun tulisi olla onnistumis- ja innostumuskeskus ja opettajan keskeiden tehtävän koukuttaa oppilaat oppimaan. Suosittelen  pariopettajuusmallia, jossa ilot kaksinkertaisutuvat ja huolet puolittuvat. Ja toivon systemaattista,  koko uran kattavaa innostava täydennys- jatkokoulutusjärjestelmä  kouluväelle. 

"Peruskoulu tarvitsee rahaa, rauhaa ja rakkautta."- Erkki Aho

Koko jutun voi katsoa linkistä: 

https://osj.fi/wp-content/uploads/03_2023_Martti-Hellstrom.pdf