PERUSKOULULLE RAHAA, RAUHAA JA RAKKAUTTA
Martti Hellström kuvaa blogikirjoituksessaan peruskoulun vaiheita ja mahdollisuuksia jalostaa koulua kohti 2030-lukua. Kun päätös peruskoulusta oli tehty, hallinnossa nostettiin maljaa: ”Siinä sitä riittää herroille purkamista.” Ei ole purettu. 22 hallitusta on kehittänyt sitä. Koulutuspolitiikan arvot, tasa-arvo ja vapaus, ovat toki heiluneet. Mutta kaikille yhteisen koulun betoniraudat ovat kestäneet. Kerrataanpa, mitä on tapahtunut.
1960-LUKU: PÄÄTÖS PERUSKOULUSTA
Agraari-Suomen eduskunta hyväksyi vuonna 1967 päätöksen kaikille yhteisestä koulusta. Päätös oli kompromissi. Kaikki voittivat. Maaseudulla säilyisi kouluja. Kaupungeissa yhä useampi pääsisi lukioon. Ruotsi tulisi oppiaineeksi. Koulunkäynti olisi maksutonta. Kansakoulunopettajakoulutus siirtyisi yliopistoon. Tasokursseilla saataisiin oppikouluväkikin mukaan.
1970-LUKU: TUUMASTA TOIMEEN JA TOISEEN
Teollisuus-Suomesta rakennettiin pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Elokuussa 1972 käynnistyivät ensimmäiset peruskoulut. Valmista tuli vuonna 1977. Koulutuksella edistettiin talouden kasvua ja tasa-arvoa. Uusi sukupolvi oli inhimillistä pääomaa, jota kannatti jalostaa. Elettiin voimakkaan koulutusoptimismin ja vahvan keskitetyn suunnittelu-uskon aikaa. Öljykriisin jälkeinen lama pakotti riisumaan osan peruskoulun laadusta.
1980-LUKU: RAHAA RIITTI
Palvelukeskeiseen suuntaan kehittynyt Suomi oli maailman vauraimpia valtioita. Koulutukseen panostettiin. Tasokursseista siirryttiin tuntikehyskouluun. Kuntien ja koulujen vapautta tehdä opetusta ja resursseja koskevia päätöksiä lisättiin. Luovuttiin tarkastusjärjestelmästä. Koulu sai olla omaleimainen. Maahanmuuttajien opetus käynnistyi. Ensimmäiset kymppiluokat perustettiin.
Oppivelvollisuudesta ei enää vapautettu. Vuosikymmenen lopulla tasa-arvon arvoa alettiin haastaa. Muun muassa yrityselämän johto ei uskonut yhteisen ja yhtäläisen koulutuksen merkitykseen. Alkoi siirtymä kohti (vain) mahdollisuuksien tasa-arvoa.
1990-LUKU: LAMA ISKI JA VAPAUS LISÄÄNTYI
Lama löi Suomen kanveesiin 1990-luvun alussa. Samaan aikaan kiihtyi globaali talouskilpailu. Menestyminen vaati maailmanluokan osaamista. Koulutus-poliittisesti 1990-luku voidaan jakaa kolmeen jaksoon:
Vuosikymmenen alussa ydinarvona oli tasa-arvo. Kilpailukykykin perustui sivistykseen ja koulutukseen.
Sitten huomattiin, että menestykseen tarvittiin sivistyneen teoreetikkojoukon lisäksi oikeita osaajia. Alkoi siirtymä kohti koulutusmarkkinoita. Koulutustarpeiden ennakointivastuuta valutettiin oppilaitoksille ja niiden ylläpitäjille. Jokaisen oli tehtävä omaa tulevaisuuttaan koskevat valinnat ja kannettava niistä vastuu. Haluttiin yksilöllisiä opiskeluohjelmia ja lahjakkaimmille ”kiihdytyskaistoja”. Vapautta valita koulu lapsille lisättiin. Koulupiiripakosta luovuttiin. Koulujen autonomiaa lisättiin. Peruskoulujen opetussuunnitelman perusteissa oli vain vähän yli 100 sivua.
Kun vapauden arvo nousi laukalle, ja peruskoulujen erot karkasivat käsistä, palattiin vahvempaan ohjaukseen. Syntyi koulutuspoliittinen ”kauhun tasapaino” tasa-arvon ja vapauden välille. Kannettiin taas huolta maahanmuuttajista ja koulupudokkaista.
2000-LUKU: PISA-IHME
Uusi vuosituhat alkoi koulutuspoliittisesti hyvin. Suomalaisnuoret menestyivät hienosti PISA-vertailussa. Seurasi hämmennys. Kritiikki tasapäistävää peruskoulua kohtaan hiljeni. Kaikilla koulutusasteilla omaksuttiin OECD:n ohjausta, jotta taattaisiin menestys kansainvälisessä talouskilpailussa. Panostettiin lahjakkaisiin. Toimintaa tehostettiin. Ala- ja yläkouluja haluttiin yhdistää ja koulukokoa kasvattaa. Opetussuunnitelman perusteissa oli taas monta sataa sivua. Tukea tarvitseville luotiin kolmiportaisen tuen järjestelmä. Kunnat saivat järjestää aamu- ja iltapäivätoimintaa sekä yläluokilla jopo-opetusta.
2010-LUKU: TULOKSET LASKEVAT, LEIKKAUKSIA LISÄÄ
Suomalaisten osaamisen taso alkoi laskea huolta herättävästi muun muassa PISA-tuloksissa. Silti tehtiin merkittäviä leikkauksia koulutuksen määrärahoihin. Niistä huolimatta lähes 100 % oppilaista sai kuitenkin peruskoulun päättötodistuksen. Vain muutama prosentti heistä ei jatkanut toiselle asteelle heti peruskoulun jälkeen. Syksyllä 2015 Suomi havahtui Euroopan laajuiseen pakolaisaaltoon, joka jysähti myös tänne ja haastoi koulut.
ENTÄ TÄNÄÄN? JA TÄSTÄ ETEENPÄIN?
2020-luku alkoi kurjasti. Pandemia, etäkoulu, Ukrainan sota ja maahanmuutto toivat vakavia haasteita myös kouluille. Saamme kuitenkin yhä olla ylpeitä peruskoulumme tasa-arvoisuudesta, maksuttomuudesta ja tuesta oppilaille. Kaikki saavat jatko-opintokelpoisuuden. Oppimistulokset ovat hieman laskeneet, mutta ne ovat edelleen maailman kärkeä. Opetus on selvitystenkin mukaan oikeudenmukaista, oppilaskeskeistä, kannustavaa, oppilasta arvostavaa ja yhdenvertaista.
Parhaillaan käytävissä hallitusneuvotteluissa linjataan seuraavien vuosien koulutuspolitiikkaa. Moni puolue on luvannut, että koulutuksesta ei leikata. Mutta niin on luvattu aikaisemminkin.
Joka kunnassa ja koulussa kannattaisi nyt pohtia, millaiseksi peruskoulua olisi aihetta jalostaa, kun mennään kohti 2030-lukua. Tähän asti uudistukset ovat usein olleet tulipalojen sammuttelua. Olisiko nyt momentum unelmoida jotain ihan uutta, vielä parempaa peruskoulua? OPPIVA-verkostolla voisi olla tässä hieno rooli.
Kouluhallituksen entinen pääjohtaja Erkki Aho sanoi keväällä eräässä paneelissa, ettei peruskoulu ole rikki, mutta kehittämistä se kaipaa. Sitä kannattaisi hänen mukaansa kehittää kolmen r:n periaatteella: Rahaa, rauhaa ja rakkautta. Jos seuraava hallitus ei pysty rahaa lisäämään, lisätään me kaksin käsin peruskouluun rauhaa ja rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti