Hugo Gaudig syntyi pastori ja kouluntarkastaja Dagobert Eduard Ferdinand Gaudigin perheeseen. Lapsuus oli turvallinen ja kultturisesti virikkeellinen.
Hugo kävi seitsemän vuotta oman kylän alakoulua. Koulussa oli luovia opettajia, joista tuli hänelle roolimalleja. Sen jälkeen hän jatkoi opintoja Nordhausenin lukiossa.
Vähän varttuneempana Gaudig opiskeli teologiaa, muinaista filosofiaa ja uudempia kieliä Hallen yliopistossa, ja valmistui filosofian tohtoriksi vuonna 1883.
Gaudig toimi opettajana kuuluisissa Francken laitoksissa Hallessa. Välillä hän hoiti vanhemman opettajan tehtäviä Geran reaalilukiossa Vuonna 1896 hän palasi Francken laitoksiin, nyt tyttölukion ja yliopistollisen opettajien seminaarin johtajaksi.
Vuonna 1900, 40 vuoden iässä, hän muutti Leipzigiin opettajaksi ylempään tyttökouluun, johon yhdistettiin samana vuonna opettajaseminaari. Innovatiivisten opetusmenetelmien vuoksi koululaisten määrä - ja koulun maine- kasvoi nopeasti. Vuonna 1907 koulu muutti uuteen, mahtavan rakennuskompleksiin, jonka Otto Wilhelm Scharenberg rakennutti uusrenessanssityyliseksi. Samana vuonna perustettiin Leipzigiin toinenkin tyttölukio, jonka hallinnosta Gaudig myös vastasi.
Hän julkaisi useita tärkeitä teoksia: "Didaktiset harhaopit" ilmestyi vuonna 1904, jota seurasi "Didaktiikan alkusoitto" vuonna 1908. Niissä hän irtautui herbartilaisesta ajattelusta. Kolmas tärkeä teos "Koulu tulevan persoonallisuuden palvelussa" ilmestyi vuonna 1917. Postuumina vuonna 1928 ilmestyi hänen tunneituin teoksensa: " Pedagoginen viikko", joka kuvaa Gaudigin koulussa vuonna 1921 järjestettyä pedagogista konferenssia, jossa oli yli 500 osallistujaa.
Gaudig ja kasvatus
Gaudigin korosti, että koulun tehtävä on kasvattaa ei siirtää tietoa. Keskeinen tavoite oli kasvattaa persoonaa yksilön ja yhteisön synteesinä. Lapsia oli kasvatettava kansalaiseksi, mutta myös kotia, sivistyselämää ja uskontoa varten. Kaikki nämä yhtyvät persoonallisuudessa. Persoonallisuuden kasvatus oli hänelle ihmisessä piilevien voimien kirvoittamista ja kehittämistä antamalla voimille tilaisuus omatoimisuuteen. Ihmisillä on mahdollisuudet kehittyä täydeksi persoonallisuudeksi. Kaiken koulutuksen, myös kouluopetuksen, oli palveltava tämän tavoitteen saavuttamista.
Gaudig kehitteli ajatusta koulusta lasten työpaikkana. Koulu on paikka, jossa työskennellään. Työkasvatuksen osalta hänen kasvatusnäkemyksensä oli porvarillisempi kuin hänen kiistakumppanillaan Geirg Kerschensteinerilla. Hänestä oikea sivistys edellytti ahkeroinnin lisäksi elämyksiä. Tarvittiin tilaa tunne- ja tahtoelämän vapaalle kehittymiselle. Hän rakensi siltaa manuaalisen ja henkisen työn välille. Manuaalisella työllä oli rajallinen arvonsa. Oli tarpeen manualisoida luonnontieteen opetus mutta myös henkistää manuaalinen työ. Kirjakoulusta puhuttiin hänestä usein liioittelevan halveksivasti. Kirjaa oli vain opittava käyttämään oikein. Gaudigin ansioista toiminnallisuus alettiin nähdään myös henkisenä ilmiönä. Työvälineinä olivat esim. työkirja, oppilaslaboratorio ja vapaa opettajan ja oppilaiden välinen keskustelu.
Hänen työpedagogiikkansa keskeinen käsite oli omatoimisuuden periaate, joka, toisin kuin Georg Kerschensteinerin ajattelussa. ei ollut ensisijaisesti manuaalista toimintaa, vaan älyllistä koulutyötä. Kouluopetuksen perimmäinen tavoite oli johdattaa tieteelliseen sivistykseen, tieteelliseen ajatteluun ja maailmankuvaan. Siksi koulussa oli käytettävä samoja työtapoja kuin tieteellisessä toiminnassa yleensäkin käytetään.
Omatoimisuuden tuli olla hallitseva periaate koko koulunkäynnin ajan. Sen tuli läpäistä kaikki oppiaineet. Juuri omatoimisuus teki koulusta työkoulun. Työn tuli olla vapaata ja luovaa. Oppilaan tuli saada olla omatoiminen koko työtapahtuman ajan; Omatoimisuus oli vapaata henkistä toimintaa, jossa työ suoritetaan täydellisen yksilöllisesti, omasta aloitteesta, omin voimin, kulkemalla omia teitä ja jossa saavutetaan se päämäärä, mikä itse on valittu. Siihen kuului myös omatoimisuus suorituksen ja tuloksen valvonnassa, tarkistuksissa, oikaisuissa ja arvostelussa. Omatoimisuus oli vapaata tekemistä omasta halusta omin voimin ja omalla tavalla.
Gaudigin työpedagogiikassa työskentelevä subjekti oli koululuokka. Koululuokan tuli olla elämänyhteisö, jossa yksilöllinen ja yhteisöllinen vuorottelevat. Yksittäiset oppilaat tekivät työtä yhdessä. Opettajalla ei ollut suurta pedagogista roolia edes alaluokilla. Gaudig sanoi ei opettajan esitelmöinnille, kyselylle ja oppikirjoista pänttäämiselle. Kyselevä opetus oli Gaudigin mukaan ”älyn kuolleeksi kyselemistä”. Siitä siirryttiin opetuskeskusteluun, jolla hän pyrki muodostelemaan opetusta vapaampaan ja ajatusrikkaampaan suunta. Opettajan kysymysten sijaan tulivat oppilaiden opettajalle ja tovereille tekemät kysymykset. Oppilaat tuli organisoida työhön tekemään itsenäisesti tehtäviä. Opettajan tehtävä oli vain tukea, opastaa ja ohjailla. Esim. maantiedossa Gaudig antoi oppilaiden omin neuvoin luoda maantiedosa itselleen kuvan vieaasta seudusta karttojen, kuvien ja tilastonumeroiden ym. avulla
" Uusi kouluelämä asettaa pedagogisen ajattelun ja toiminnan keskipisteeksi oppilaan ja hänen kehittymässä olevan persoonallisuutensa eikä opettajaa, niin kuin on ollut tapana tähän asti.” – Hugo Gaudig
Koululuokka ei saanut olla luentosali vaan työpaja, paikka, jossa oppilas mestarin johdolla oppii työtekniikan, ennen kaikkea sellaisen tekniikan, että hän tiedollisella työskentelyllä osasi hankkia itselleen uutta tietoa. Keskeinen haaste oli, kuinka herättää itsetoiminta (itseohjautuvuus) lapsessa. Tämä voi tapahtua lapsessa jo olevan oman tahdon impulssin kautta tai itse toiminnan kautta. Oppilaan itsetoiminta oli tavoite, joka voitiin saavuttaa vasta vuosien jälkeen, mutta sen harjoittelu on aloitettava ensimmäisestä koulupäivästä lähtien.
Niinpä työtapa, oppimisen menetelmä oli ratkaisevan tärkeä. Gaudig suosi ryhmässä tehtäviä projekteja, joissa käytettiin hyväksi työnjakoa. Oppilaat asettavat erilaisia temaattisia vaihtoehtoja yhteiselle työprojektille ja yrittävät ratkaista ne itsenäisesti ryhmässä. Gaudigin mukaan työnjaon oli aina johdettava yhteis-toimintaan, mm. yhteiseen arviointiin tai vertailevaan tarkasteluun yhteisesti keskustellen. Tässä suhteessa häntä voidaan ymmärtää myös kommunikatiivisen didaktiikan perustajana.
Viimeiset vuodet
Gaudigille tarjottiin Leipzigin yliopiston kasvatustieteen professuuria Eduard Sprangerin seuraajana käytännön koulutustöittensä ansioiden vuoksi, mutta hän kieltäytyi.
Gaudig edisti omien pedagogisten ajaustensa leviämistä sanomalehdissä, luennoimalla sekä kotimaassa että ulkomailla. Hänen koulustaan tuli pyhiinvaelluspaikka lukemattomille. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sitä pidettiin Saksan uudistuspedagogiikan keskuksen.
Gaudig kuoli 62 vuoden iässä vuonna 1924. Häneltä jäi vaimo ja kolme tytärtä. Vuonna 1927 koulun nimeksi tuli Gaudig-kouluksi. Vuonna 1933 natsijärjestelmä kielsi koulun toiminnan. Toisen maailmansodan jälkeen Gaudig-koulu jäi Itä-Saksaan. Toiminta uudelleen organisoitiin. Koulun, joka oli jo kauan sitten ajettu pois vaikuttavasta koulurakennuksestaan, oli luovuttava Gaudig-nimestä ja se suljettiin lopulta vuonna 1951 Oberschule Nord -nimellä.
Tänään Berliinissä on koulu, joka kantaa uudelleen Gaudigin nimeä. Se perustettiin vuonna 1954.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti