KUVA: Lainattu Kansallisteatterin sivuilta (toimittajat)Kristian Smedsin TUNTEMATON SOTILAS hiljentää. Kaikkea on, ja paljon, niin paljon, ettei kerralla sula tai aukea. Smedsin miehistöllä (ja yhdellä naisella) on tärkeää sanottavaa. He huutavat sen teatterikielellä, jossa yhdistyy raakaa fyysinen ilmaisu, massiivinen videotekniikka, kauneus ja rumuus, hiljaisuus ja jytinä, liike, puhe, värit, kuvat ja musiikki. Näyttelijät ovat bändi ehkä jääkiekkojoukkuekin. Taide- ja tyylilajien ja katsomon ja näyttämön rajat rikotaan. Kukaan ei ole turvassa. Katsoja voi joutua tanssimaan näyttämölle tai aseen tähtäimeen. Esitys ei mahdu näyttämölle, ei edes teatterisaliin, se valuu Mannerheimintielle.
TUNTEMATON on mielikuvituksen ilotulitusta. Se on miesten teatteria. Se on Insinööriteatteria, yhtä riippuvaista tekniikasta kuin rock-konsertit. Siksi myös mustat tekniikan miehet tulevat kumartamaan lopuksi.
TEOKSEN äärellä huomaa, kuika typerän ohueksi jää perinteinen kysymys: pidinkö siitä? Oliko se hyvä? Ehkä oleellisempaa on kysyä, kuinka valmis olin nauttimaan esityksestä, joka myös vaatii ja väsyttää. Jolla ei kai ole vain yhtä sanomaa ei ehkä juontakaan Lopussa Suomi on siinä kuollut. Onko? Esitys herättää vilkasta keskustelua. Tunteitakin. Mutta jokin minussa ei toiminut. Tiedän, että teos on tärkeä. Ihailen sitä. Tunnistan sen tuskan pienen ihmisen puolesta. Mutta se ei kosketa minua henkilökohtaisesti niinkuin joku juttu joskus on koskettanut.
Saamme olla ylpeitä, että Suomessa osataan ja saadaan tehdään tällaista teatteria. Ja kuinka komeaa, että Smedsin koneisto panee Kansallisteatterin tärisemään. KIrjaimellisesti.
PS. Oma suosikkini oli Lehtoa näyttelevä Petri Manninen. Jussi Jurkan tiptop-Lammio oli riisuttu paitahihasilleen. Se meni ohi. Meri Nenonen oli kaunis nainen. Ja kuinka upeasti hän lauloikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti