Toivon pedagogiikka

Käsiini - silmiin paremminkin- osui kiinnostava artikkeli:

Hämäläinen, Juha (2022). Toivon pedagogiikka. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja, vol. 23, nro 1/2022. Puheenvuorot, 121- 127

Enpä muista pysähtyneeni tämän nimiseen pedagogiikkaan. Googlettamalla selvisi, että tuon niminen pedagogiikka on otettu Helsingissä työkaluksi syksyllä 2025.  Sen avulla rakenneraan lukioissa ja toisen asreen oppilaitoksissa  opiskelijoiden tulevaisuususkoa, hyvinvointia ja resilienssiä. Helsingin nettisivuilla kerroraan, että Toivon pedagogiikan ovat kehittäneet lukiokoulutuksen päällikkö Tarja Aro-Kuuskoski ja opiskelijoiden hyvinvointipäällikkö Riina Ståhlberg lukioiden ja toisen asteen opiskeluhuollon yhteiseksi tavaksi toimia. Taustalla on huoli nuorten kasvavista  mielen hyvinvoinnin haasreista, Mallissa tulevaisuususkoa luodaan mm. arvostavalla kohtaamisella, toisessa olevan hyvän huomaamisella, jokaisen näkemyksiä kunnioittamalla, luomalla uskoa itseen ja rakentamalla turvallista, ja yhteisöllistä  kulttuuria.  

Itä-Suomen yliopiston täysinpalvellut sosiaalityön, erityisesti sosiaalipedagogiikan professori  Juha Hämäläisen artikkelissa tarkastellaan toivon pedagogiikkaa vahvasti akateemisesti. Se syventää tuon pedagogiikan ymmärrystä. Sukelletaanpa syvyyksiin.

Hämäläinen, Juha (2022). Toivon pedagogiikka

Hämäläinen pohtii, mitä toivon näkökulma merkitsee pedagogisessa ajattelussa ja toiminnassa? Mitä toivo on, miten se ilmenee ja mikä sitä kasvattaa tai saa aikaan? Hän vie lukijat mukaan viiden klassikon ajatuksiin.

Paulo Freire

Tunnettu kasvatusajattelija Paulo Freire (1921-1997) julkaisi vuonna 1992 kirjan Pedagogy of Hope (Toivon pedagogiikka), jossa hän reflektoi toivon näkökulmasta käsin  vuonna 1968 julkaistun Pedagogy of Oppressed (Sorrettujen pedagogiikka) teoksensa keskeistä sisältöä. 

Freirelle toivo on  ihmisen perustarpeita. Siihen liittyy tietoisuus muutoksen mahdollisuudesta; ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnallisiin oloihin, taistella sortavia taloudellisia ja poliittisia rakenteita ja käytäntöjä vastaan ja saada aikaan muutos. 

Freirestä  kasvatuksen keskeinen tehtävä on herättää tämä tietoisuus muutoksen mahdollisuudesta. 

Freire on oikeassa sanoessaan, että ilman toivoa ei  ponnistella  paremman tulevaisuuden eteen. Ihmisen on uskottava, että hän voi valinnoillaan ja tekemisillään vaikuttaa omiin ja maailman asioihin. 

Toivon näköala syntyy tästä tietoisuudesta, että voi vaikuttaa. Kasvatuksen keskeinen tehtävä on herättää ja vaalia sitä.

Herman Nohl 

 Saksalainen sosiaalipedagogiikan klassikko Herman Nohl (1879-1960) on pohtinut, kuinka nuoret rikoksentekijät saataisiin luopumaan rikollisesta elämäntavasta auttamalla heitä  kasvatuksellisesti sen sijaan, että heitä  ensisijaisesri rangaistaisiin.

Nohl   puhuu ”uinuvan ihmisyyden herättämisestä”. Se on kasvuprosessi, jossa nuori alkaa katsoa elämäänsä uudella tavalla. Nuoria ei voida  pakottaa tällaiseen elämänsä uudelleentarkasteluun. Mutta kasvatuksella voidaan herättää ja panna liikkeelle  nuoren omia sisäisen kasvun ja tiedostamisen prosesseja.

Tämän herättämistyön on oltava tahdikasta; on annettava tilaa nuoren omalle oivallukselle ja pohdinnalle.  Nuorta autetaan tunnistamaan oma itsekasvatuspotentiaali ja mahdollisuus vaikuttaa omilla valinnoilla omaan elämänkulkuun ja elinoloihin. 

Paul Natorp

Nohlin ajattelu  johtaa pohtimaan klassista  tahdon käsitettä. Onko ihminen autonominen, onko ihmiselle tahdon vapaus, voiko tahtoa kasvattaa?

Paul Natorp (1854- 1924)  kehitteli omaa tahdon kasvatuksen pedagogista teoriaa, joka pohjautui  Immanuel Kantin moraalifilosofiaan. Natorpin teorian mukaan kasvatuksen keskeinen tehtävänä on auttaa ihmistä tiedostamaan kaksi asiaa: oma autonomiansa ja vapaassa tahdossa ilmenevä kaikille yhteinen moraalilaki.

Olennaista siinä on toivon pedagogiikan kannalta ajatus, että  toivo (toivon ainekset) on yhteydessä ihmisen kykyyn tahtoa, joka  on sisäänrakennettuna ihmisen kykyihin  ajatella, harkita ja tehdä tietoisia valintoja. 

Toivoa synnyttävän kasvatuksen keskeinen päämäärä on siis synnyttää tieto siitä, että jokainen ihminen  on autonominen ja kykenee järkevään moraaliseen harkintaan. Meillä on toivoa, koska meillä on järki ja tahto

Viktor E. Frankl

Edellä esitellyt kolme klassikkoa ovat  pohtineet, kuinka synnyttää ihmisissä toivoa. Tiivistä asian niin, että toivoa voidaan herättää saamalla ihminen tajuamaan, että maailmaa voi muuttaa ja että hän voi koska on autonominen ja järkevä muuttaa myös itseään.

Logoterapian kehittäjä  Viktor E. Frankl (1905-1997) tuo keskusteluun vielä uuden näkäkulman. Hän on korostanut toivon ja merkityksellisyyden yhteyttäå. Hän oli toisen maailmansodan aikana  juutalaisena keskitysleireillä. Niissä hän  havaitsi, että ne vangit, joilla oli elämässä jokin tarkoitus, jokin syy elää esim. aate, läheinen ihminen tai  kutsumus  kestivät keskitysleirin, jaksoivat sinnitellä ja pysytellä hengissä paremmin kuin ne, joilta tällainen tarkoitus puuttui.

Myöhemmin terapiaistunnoissa pykiatrina Frankl saattoi kysyä ahdistuneelta ihmiseltä, miksei tämä tee itsemurhaa, vaikka elämä on yhtä kärsimystä. Miksi hän näin toimi?  Vastatessaan kysymykseen,  hän huomaa merkityksellisyytensä. Jos jokin – mikä tahansa – oljenkorsi löytyi, tulevaisuutta alettiin rakentaa sen pohjalle. 

Franklin ajattelussa toivo on siis siinä jossakin, mikä antaa elämälle tarkoitusta ja olemassaololle merkitystä. On oltava jotakin, jossa ihminen kokee itsensä merkitykselliseksi. Tällaiseen itsen merkitykselliseksi kokemiseen sisältyy erityistä kasvatuksellista voimaa, joka auttaa  (ja jota tarvitaan MH) katsomaan omaa elämää ja tulevaisuutta uudella tavalla. 

Kokemus (oivallus MH) omasta merkityksellisyydestä antaa toivoa, muovaa nuorelle ihmisen sisäistä tulevaisuudennäkymää, tuo  näköalaa näköalattomaan tulevaisuudenkuvaan ja käynnistää sellaisia sisäisen kasvun prosesseja, jotka auttavat tiedostamaan mahdollisuuksia rakentaa omaa tulevaisuutta ja löytää omaa kutsumusta elämässä ja omaa paikkaa yhteiskunnassa.

Sillä, että kokee itsensä merkitykselliseksi on  yhteys Paul Natorpin esiin nostamiin autonomian, vapaan tahdon ja valintojen tekemisen teemoihin. Ihminen, joka kokee itsensä merkitykselliseksi, tunnistaa itsessään moraalisen harkinnan mahdollisuuden ja jokaiselle ihmiselle tunnusomaisen moraalisen vapauden ja vastuun.  Ja kääntäen tällainen moraalisen vapauden ja vastuun tunnistaminen itsessä antaa kokemuksen omasta merkityksellisyydestä. 

Toivo syntyy siis siitä, että ihminen kokee itsensä merkitykselliseksi oman elämänpiirinsä ja yhteiskuntansa vastuullisena ja osallistuvana jäsenenä.

Jack Mezirow

Toivon pedagogiikkaa voidaan kuvata myös itse-kasvatus-potentiaalin herättämisenä, jossa ihmi-nen alkaa tiedostaa autonomiaansa ja moraalista vastuutaan itsestään ja maailmasta ja nähdä it-sensä merkitykselliseksi.

Freireltä paljon vaikutteita saanut amerikkalainen sosiologi Jack Mezirow (1923- 2014)  puhuu trans-formatiivisesta kasvatuksesta (tai transforma-tiivisesta oppimisesta). Siinä hmisen maailman-kuva ja olemistapa muuttuvat ja sisäiset tietoisuuden muutosprosessit ja ulkoisessa toiminnassa ilmenevät muutokset kietoutuvat toisiinsa.

Toivo tietoisuutena muutoksen mahdollisuudesta

Artikkelin lopuksi Hämäläinen palaa  peruskysymykseen: mitä toivon pedagogiikka on tai mikä tekee pedagogiikasta toivon pedagogiikkaa?

Toivon pedagogiikka on pedagogiikkaa, jossa  autetaan ihmistä tiedostamaan/herätetään tietoisuutta, että hänellä  on mahdollisuus vaikuttaa omilla valinnoillaan ja tekemisillään paitsi omaan elämänkulkuunsa myös maailman menoon ja ulkoisiin olosuhteisiin. Tämä edelyttää,  että ihminen tunnistaa itsessään järjen ja tahdon sekä järkevän tahtomisen mahdollisuuden. 

Toivon pedagogiikka - tahdon kasvatuksen pedagogiikia- arvokasvatus

Toivon herättämiseksi ja säilyttämiseksi tarvitaan siis  keskustelua  vaikuttamisen mahdollisuuksista ja rajoista. Keskustelussa syntyy tietoisuus siitä, että  sekä omaa ajattelua  (transformatio) ja myös olosuhteita voi muuttaa. Opitaan tunnistamaan ja hyväksymään, että  elämä on  rajallista  lamaantumatta ja menettämättä toivoa.

Hämäläisen ajattelussa toivon pedagogiikkaa on tahdonkasvatuksen pedagogiikka. Tahdon kasvatus on arvokasvatusta. Suomalainen arvofilosofi Erik Ahlman (1892-1952)  on sanonut, että Arvo on tahdon suunta. Ihmisen tahto ilmenee siinä, mitä hän pitää tärkeänä ja tavoittelee elämässä.

Toivon pedagogiikassa ihminen herätetään paitsi  tunnistamaan muutoksen mahdollisuus itsessä ja ulkoisissa olosuhteissa, häntä rohkaistaan pohtimaan myös omia arvojaan. 

Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja

Yritän lopuksi tiivistää Hämäläisen yhteenvetoa, mutta ihan helppoa se ei ollut. Omin sanoin näin:

Toivoa voidaan herätellä ja säilyttää.  Se edellyttää, että tunnistaa  jotain, joka antaa tarkoituksen elää. 

Toivo syntyy siitä, että  ihminen tunnistaa/uskoo, että  itseä voi kasvattaa ja maailmaa muuttaa. Että hänessä yksilönä ja yhteiskunnassa on muutospotentiaalia.

Jotta ihminen ryhtyy ponnistelemaan saadakseen aikaan merkitykselliseksi kokemaansa muutosta, hänen on tiedettävä, miksi se on tarpeellinen, että hän tahtoo sitä ja että se voidaan tehdä.

Toivon pedagogiikka on kasvatusta, jossa kasvatuksen keinoin luodaan toivon näköalaa omaan merkityksellisen roolin suhteessa maailmaan ja tapaan katsoa tulevaisuutta. Oleellista on, miten ihminen näkee itsensä ja ymmärtää moraalisen vapautensa ja vastuunsa.

Juha Hämäläisen  artikkeli löytyy osoitteesta:

https://journal.fi/sosiaalipedagogiikka/article/view/121429/72189