KAHDEN tuolloin (vuonna 2002) vielä/vasta tulevan aikuiskasvatuksen professorin teos on tällä aikuiskasvatuksen ymmärryksellä vähän vaikea teos. Ensinnä se piirtää omasta ajastamme ja aikuiskasvatuksen tilasta viiltävän terävän kuvan. Toiseksi se esittää aikuiskasvatukselle vaihtoehdon: uudella tavalla ymmärretyn sivistyksellisyyden.
Maailma ja aikuiskasvatus Milleniumin aikoihin
Salo ja Suoranta kuvaavat 2000-luvun alun Suomea(kin) jälkitraditionaaliseksi oppimis- ja riskiyhteiskunnaksi. Modernia aikakautta koossapitäneet voimat ovat rapautumassa. Työyhteiskunnan utopia on ehtymässä. Palkkatyöyhteiskunnan suuri projekti on kriisiytymässä. Toiset elävät työn ylikuormittamina, toisille työtä ei ole lainkaan. Globalisaatio on muuttanut valtiot liikeyrityksiksi, jotka taistelevat asemastaan kansainvälisessä kaupassa. Elämä on perustavanlaatuista epävarmuutta, riskejä ja jatkuvaa poisoppimista.
AIKUISKASVATUKSELLA on kaksoisongelma. Toisaalta sen sosialisaatiotehtävä on kariutunut, kun enää ei tiedetä, mihin oikein pitäisi sosiaalistaa, millaisia taitoja opettaa. Toisaalta individualisaatiokaan – itsensä löytämisen ja kehittämisen omaehtoinen prosessi – ei näytä olevan vapaan sivistystyön erityisessä suojeluksessa.
AIKUISKASVATUKSEN käytännöille aika on ollut kurjaa. Kiihtyvä muutos vaatii ihmisiä sopeutumaan ja jatkuvasti päivittämään omaa (työelämä) osaamistaan. Institutionaaliset ja organisatoriset rajat ovat kaatuneet. Aikuiskasvatus on pirstaloitunut markkinaperustaiseksi aikuiskoulutukseksi. Hohtokin tuntuu kadonneen? Aikuiskasvatuksen syntyajan filantrooppinen, koulutusta vaille jääneen kansanosan kansansivistystehtävä on aikoja sitten vaihtunut hyötytavoitteiseksi työelämä- tai harrastuskoulutukseksi. Vapaan sivistystyön piirissä palveluita käyttää nykyään hyvinvoiva ja koulutettu väestönosa. Koulutuksesta on tullut kulutushyödyke - maksaville asiakkaille.
Aikuiskasvatuksen uusi tehtävä
Salo ja Suoranta kysyvät: Löytyykö elämisen merkitys kokonaan muualta kuin työn ja sen kaipuun maailmasta? Kun yhteiskunnan rakenteet ja globalistaatio tuottavat epävarmuutta, elämän merkitys voi löytyä pienistä ja lähellä olevista asioista.
He hahmottelevat aikuiskasvatukselle uutta tehtävää: sivistyksellistä aikuiskasvatusta. Lähtökohtana olisi ihmiselämän arvon kunnioittaminen sellaisenaan. Sivistyksellisyys on taitoa huolehtia itseään koskevista asioista, muodostaa kriittisesti käsityksiä yhteisistä asioista ja tarpeen tullen ottaa niihin julkisesti kantaa. Sillä ei olisi menneiden aikojen välineellistä tehtävää. Sillä olisi persoonallinen, sosiaalinen, tiedollinen, globaali ja ekologinen ulottuvuutensa. Samalla siirryttäisiin utilitarismista kommunitarisimiin, jossa sosiaalinen pääoma (yhteiselämän mielekkyys) karttuu paikallisten yhdistysten, ryhmien, yhteisöjen ja verkostojen toiminnassa. Siirryttäisiin isosta kansalaisuudesta pienempään kanssalaisuuteen.
Kirjoittajat puhuvat elämänpolitiikasta. Elämänpolitiikka tarkoittaa elämän ottamista omiin käsiin. He siteeravat Risto Rinnettä, jonka mukaan elämänpolitiikan käsite pitää sisällään ajatuksen toisesta mahdollisuudesta, siitä, että eteen tulevasta ongelmasta voi selviytyä. Aina ongelmaa ei voi ratkaista mutta sen kanssa voi oppia elämään. Jälkimodernissa tarvittavia (sivistys)taitoja ovat taito oppia tuntemaan itsensä, pitämään huolta itsestään, huolehtimaan toisista ihmisistä ja ympäristöstä. Itseä lähellä olevista asioista.
Yksilön on opittava olemaan oman toimintansa suunnittelukeskus. Sivistyksellisen aikuiskasvatuksen tehtävänä olisi tukea yksilöitä ja ryhmiä sivistyksellisen elämäntaidon saavuttamisessa, ylläpitämisessä ja uudentamisessa. Eikä kysymys olisi pelkästä tukemisesta, vaan osallistumisesta arkielämän moninaisiin toimintoihin, niistä oppiminen ja ehkä myös niiden rikastuttaminen omalla toiminnalla.
Työn jälkeisiä arvoja olisivat kohtuullisuus, sielullinen eheys (psyykkinen terveys), sisäisesti kaunis elämä, omaehtoisuus. Ja hyveet: oikeudenmukaisuus, hyväntekeväisyys ja mm. taistelu ajattelun ja toiminnan teknologisoitumista sekä valtahalua vastaan.
Tässä ajattelussa aikuiskasvatuksen tutkimuksen ja käytäntöjen tulevaisuuden keskeisin tehtävä olisi ihmisten jokapäiväisen oppimisen ja kasvamisen tutkiminen ja arkielämän mielekkyyden tukeminen
Vapaa sivistystyö olisi luonteva kanava yhteisöllisyyden synnyttämiseen. Oppiminen ei olisi enää vain kevyt tuulahdus vaan sen perimmäinen eetos. Oppiminen olisi oppimista luonnon pakkona.
Omaa pohdintaa
Kuten kirjoitin: hankala kirja, mutta hyvä että luin. Katsaus aikuiskasvatuksen kurjistumiseen oli antava. Synkkä kuva ajastamme on minulle liian synkkä. Ja ehdotus aikuiskasvatuksen uudesta sivistyksellisestä tehtävästä jää omassa päässäni epärealistiseksi utopiaksi.
Juho Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori ja kaksinkertainen dosentti. Vuonna 2008 hänet valittiin Vuoden aikuiskouluttajaksi 2008.
Petri Salo on aikuiskasvatuksen professori Åbo Akademissa. Hän on myös Aikuiskasvatus-lehden päätoimittaja. Aikuiskasvatuksen lisäksi hän on tutkinut mm. opettajankoulutusta ja perehtynyt koulun johtamiseen ja rehtorien työhön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti