Miksi toimintakulttuurin muutos ei onnistu?

OPINKIRJO (os. Koulun kerhokeskus) on tehnyt upean työn julkaisemalla netissä kahden nuorisotutkijan Tommi Hoikkalan ja Jyrki Laineen raportin  (2017). Meidän jengi Tapausraportti Hirvilän (keksitty kunta) perusopetuspalveluille. Kokemuksia peruskoulun toimintakulttuurin kehittämisestä.

Hanke epäonnistui. Ja juuri epäonnistumisista kasvaa viisaus.

HOIKKALA ja Laine käynnistivät siis  keväällä 2014 Hirvilässä lopulta kolmea koulua koskeneen  kehityshankkeen, joka sai  nimekseen Meidän jengi. Hankke oli osa Opetus- ja kulttuuriministeriön koulutuksellinen tasa-arvo -hanketta (2014-2015).

Aloite hankkeeseen tuli Hirvilän opetus- ja kasvatusjohtajalta.  Operaation yleistavoite oli koulujen  pedagogisen kulttuurin sekä opettajien työ- ja vuorovaikutustapojen kehittäminen.  Tarkoitus oli luoda dialogisesti opettajien, nuorisotyöntekijöiden ja nuorten kanssa nuorten todellisuuden (erityisesti vertais- ja ryhmämaailman) kohtaamisen ammatillinen työkalupakki.

Päätavoite oli kammeta  koulujen toimintakulttuureita nuorisotyölliseen suuntaan. Käytännössä siis haluttiin tuottaa yhdessä vastauksia kysymykseen, kuinka liittää koulun toimintakulttuuri lähemmäksi nuorten elämismaailmaa.

Hankkeen taustareoria oli Hoikkalan ja Pajun kirja "Apina pulpetissa". Siinä  koulun toiminnan nähtiin  koostuvan  kahdesta kehästä. On virallinen opettajan vetämä opetussuunnitelmaperustainen kehä. Sen rinnalla koulussa elää epävirallinen, oppilaiden ja ryhmien vuorovaikutusstapahtumista koostuva kehä, jota kutsutaan ulkopedagogiseksi sähellykseksi.

Hoikkalan ja Pajun tutkimuksen keskeinen havainto oli, että virallisen ja epävirallisen koulun kehät eivät kohtaa oppimisen kannalta kovinkaan optimaalisesti.  Havainnosta nousi kysymys:  Miten virallinen kehä osaisi hyödyntää epävirallisen kehän spiraaleja?

Hoikkala ja Paju nostivat esiin oppilaan ongelman: Koululaisen perustavin eksistenssikysymys on: millaisena kelpaan ryhmässä? Oppilaat jakautuvat kahteen ryhmään: ”opintosuuntautuneisiin”, toisaalla ”viihderyhmäläisiin”. Yläkoulun opettajien pedagoginen haaste on se, miten kohdata identiteettiään rakentavan nuoren huojunta virallisen ja epävirallisen kehän välillä.

Meidän jengi hanke

Hankkeessa oli kolme vaihetta: 1) kartoitus ja selvitys, 2) käytäntötoteutus ja 3) mallitus ja levitys muihin kouluihin.

Kartoitus ja selvitys (kevät 2014)
Kick-off -palaverien osallistujat asettivat vapaasti tavoitteita omista lähtökohdistaan. Työpajoissa  työstettiin  tavoitteita hankekoulujen kaikkien yläkoulun opettajien kanssa. Tavoitteet tiivistettiin; ne voisi tulkita pedagogisen viihtymisen ideaan.  Ilmapiiri oli innostunut.

Käytäntötoteutus (syksy 2014)
Vesopäivässä ei ollut enää innostusta. Siitä laadittiin myönteinen tiedote. Kun edessä oli seuraava lähipäivä, valmentajat saivat junaan viestin: Älkää tulko. Ohjelmaa oli muutettava.
Yhdessä koulussa luovuttiin ”massatapahtumasta”  ja valmentajien haluttiin tapaavan vain vapaaehtoisen pienryhmän. Koulut alkoivat hylkiä  itse keväällä ideoimiaan ideoita.  Työryhmiä ei kutsuttu koolle. Sovittuja tehtäviä ei tehty. Prosessi hiipui ja käytännössä päättyi kevääseen 2015. Meidän jengi oli  yksi projekti muiden joukossa.

Myös johto puuttui hankkeeseen. Hankkeen toiminnot pysäytettiin yhdessä  peruskoulussa tammikuussa 2015.  Koko hanke päättyi toukokuussa 2015.  Hankkeeseen kaavailtu kolmas vaihe jäi toteutumatta.

Miksi toimintakultturin uudistaminen epäonnistui tekijöiden omasta mielestä?

Pieleen meni, tekijät myöntävät. "Projekti ei edennyt täydellisesti, ja teimme monia virheitä. "
Matkaan lähdettiin suuret ja osin epärealistiset tavoitteet repussa.  Hankkeelle ei ollut tilaa, ja se joutui virallisen koulunpidon ulkokehälle.

Vikaa etsittiin myös rehtoreista: " Saimme myös havaita kuinka kiire rehtoreilla on. Heillä ei ollut käsitystä siitä, mistä hankkeessa oli kysymys. Myös rehtoreilla on autonomiansa. Mutta he toimivat kahden voimakentän muodostamalla välialueella. Virastosta – kunnan tai kaupungin perusopetushal- linnosta - tulee tehtäviä, kyselyitä, aloitteita, toimeksiantoja. Voidaan käsittää että ne tulevat ”ylhäältä”.

Oikea oivallus. Koulussa muutos ei onnistu ilman rehtorien aktiivista osuutta.  Valitettavasti rehtorit ovat yli- ja ohityöllistettyjä.

Tekijät nostavat esiin myös itse valmennustapahtumien järjesteltyt. Käytännön järjestelyt eivät toimineet  (esim. videotykki ei toiminut). Kokoukset, joissa hanketta käsiteltiin, olivat  huonosti johdettuja.

Vikaa oli myös sitoutumisessa. Porukka ei ollut sitoutunut: sovitusta ei pidetty kiinni. Kouluissa opettajien keskuudessa vallitsi tyytymättömyys.

Tekijät nostavat esiin myös monia koulun toimintakulttuuriin liittyviä piirteitä. Koulujen organisaatiokulttuureissa on heistä jotain poikkeavaa muiden organisaatioiden kulttuureista.  Yksi näistä on opettajan autonomia. Yksintekemisen kulttuuri. Osaamista ei jaeta.  Kehittämisen kannalta on ristiriitainen tapa ajatella, että jokaisella opettajalla on oma työtapansa jota ei voida reflektoida, kehittää ja jakaa.  Aineenopettajien tapa nähdä tehtävänsä on sekin ongelmallinen. Sitä kuvataan termillä  sisältötaakka. ”Mä en voi antaa sisältöaikaa pois mun tunneilta mihinkään yhteisöjuttuun tai oppilaiden mielentilan asioihin. "

Lisäksi hankkeen talous määritti resurssit.

Tekijät nostavat esiin myös Hannu Simolan ajatuksia muutoksesta.  Simolan (2015) mukaan muutoshankkeiden olisi perustuttava järjelliseen analyysiin koulun todellisuudesta ja  opettajat on saatava mukaan.  Simola  kirjoittaa kouluopetuksen luonnonlaista ja tarkoittaa niillä  koulunpidon yhteiskunnallisia reunaehtoja. Koulu on edelleen hyvin olennaisesti pakollinen, joukkomuotoinen ja valikointivelvollinen instituutio.  Simola antaa kolme ohjetta. (1) Älkää alkako tavoitteista vaan instituutioista ja sen toimijoista. (2) Ottakaa uudistukset hypoteeseina, ehdotuksina ja keskustelualoitteina. (3) Ymmärtäkää tavoitteet suunnistusta auttavina tähtisikerminä.

Muutama muutosteoreettinen havainto

OLEN itse tehnyt väitöskirjani  koulujen pedagogisista muutoshankkeista ja niissä valitun muutosotteen merkityksestä (Hellström 2004). Onko minulla sen pohjalta jotain älykästä lisättävää  tekijöiden itsekriittiseen analyysiin?

Muutosnyrkiksi kutsumassani mallissa on viisi rystystä, jotka kuvaavat (mielikuva on hieman aggressiivinen, anteeksi) muutoksen esteiden murtamista.   Nämä rystyset ovat:

(1) Porukka, jolla on kapasiteettia (tietoa, taitoa, tahtoa ja tilaisuus) toteuttaa muutos.
(2) Kohde, joka on tärkeä muuttaa (hyöty, konkreetti ja yleisempi usein eettinen päämäärä).
(3) Hyvä idea, joka ratkaisee kohdetta vaivaavan ongelman (toimivuus, ei haittavaikutuksia)
(4) Muutoshanke, joka on hyvin suunniteltu (mm. resurssit), jossa kaikki, joita muutos koskee, otetaan mukaan suunnittelemaan ja toteuttaamaan muutosta ja jossa kaikki tekevät ahkerasti yhdessä töitä.
(5) Organisaatio (esim. koulu tai HUS), joka on terveessä työtilassa.

Jo ensimmäinen rystynen uupui. Opettajat eivät ymmärtäneet koko (sinänsä tosi tärkeää)  ideaa. Heillä ei ollut kiinnostusta siihen, eikä aikaa.

Kohde oli varmasti tärkeä, mutta sitä ei onnistuttu avamaan opettajille. Heidän huolensa oli tiedon siirrossa.

Alkuperäiseen ongelmaan ei ollut sen ratkaisevaa vastausta. Oli vain opettajien ideoita.

Hanketta ei oltu suunniteltu hyvin. Aikaa ei ollut. Esim. oppilaita ei lainkaan osallistettu. Ei myöskään vanhempia. Ihmisiä ei saatu tekemään ahkeraa työtä.

Ainakin yksi koulu oli johtamiskriisissä.

Kuukauden kirja: Myrskyn silmässä

KUUKAUDEN kirjana esittelen Kouluhallituksen entisen pääjohtajan (1973- 1991) Erkki Ahon muistelmia.  Ne ilmestyivät vuonna 1996,  Editan julkaisemina.

Suomi siirtyi peruskouluun  Ahon johdolla. Niihin vuosiin osuu - ja Aholla oli siinä iso henkilökohtainen rooli - myös merkittävä loikka pedagogisessa ajattelussa. Se on tämän blogin pääteema, mutta  ensin on pakko käydä läpi muutama muu asia.

Myrskyn silmässä-kirjassa on monta tasoa. Se on oma (siviili)elämäkerta. Se on merkittävä kokijan kuvaus kouluhallituksen viimeisistä vuosista. Mutta se on myös kuvaus käsittämättömiin mittasuhteisiin menneestä yhteen ihmiseen kohdistuneesta kaltoin kohtelujen sarjasta - joka itse asiassa jatkuu yhä. Vuosi sitten ilmestynyt teos: "Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen opetuskokeilu 1973-75 "osoittaa" Ahon  maanpetoksen valmistelijaksi.

Ahon omaa kirjaa lukeva  tuntee todella myötähäpeää siinä nimeltä mainittuja merkkihenkilöitä kohtaan, jotka valehtelivat häikäilemättömästi, vihasivat  ja olivat saada vamman Ahon sieluun.

TÄNÄÄN kun about kaikki ovat ylpeitä suomalaisesta peruskoulusta,  jokaisen olisi aihetta lukea tästä kirjasta, miten aivan päinvastainen tilanne oli 1960-ja 1970-luvuilla. Ja erityisesti kun vuoden 1966 vaalien jälkeen vasemmistoenemmistöinen eduskunta aloitti hyvinvointivaltion rakentamistyön, jossa keskeinen elementti oli kaikille lapsille asuinpaikasta ja vanhempien varallisuudesta riippumaton yhtenäiskoulu.

Miten peruskoulua ja sitä ajavia vihattiinkaan ja vastustettiin?  Aho ei keksinyt peruskoulua, eikä luonut sen alkuversion rakenteitakaan. Peruskoulun kiistaton isä oli Ahon edeltäjä R.H. Oittinen. Demari hänkin. Oittinen toimi 24 vuotta kouluhallituksen pääjohtajana- ja aina välillä myös opetusministerinä.

Idea yhtenäiskoulusta ei syntynyt 60-luvulla; sen juuret ulottuvat aina Cygnaeukseen saakka. 1920-luvulla syntyi jo ns. uusimuotoisia  oppikouluja, joissa keskikoulu ja lukio rakentuivat kansakoulun varaan. Vuoden 1932 oppikoulukoulukomitean mietinnössä käytettiin jo termiä yhtenäiskoulu kuvaamaan kansakoulun, keskikoulun ja lukion muodostamaa yhtenäistä koulujen järjestelmää. Vuonna 1946  käynnistyivät ensimmäiset kunnallisen keskikoulun kokeilut Jyväskylässä, Luumäellä ja Utajärvellä. Ne vakinaistettiin vuonna 1958.

Peruskoulua suunniteltiin useassa komiteassa. Vuonna 1947 julkaisi mietintönsä Yrjö Ruudun johtama koulujärjestelmäkomitea. Vuonna 1959 Oittisen johtama koulukomitea asetti tavoitteeksi täyskunnallisen peruskoulun. Yksityiskoulut ja  valtion oppikoulujen keskikouluosa olisi kunnallistettava. Komiteatyötä täydennettiin kokeilutoiminnalla. Vuonna 1961 käynnistyy yhtenäiskouluun tähtäävä kokeilutoiminta. Vuonna 1966 mukana oli jo 54  kuntaa.

Peruskoulun voidaan väittää syntyneen vuonna 1963. Helmikuussa  eduskunnassa hyväksyttiin suurella enemmistöllä  Maalaisliiton O. Lahtelan  ponsi, jossa hallitusta kehotettiin ryhtymään kiireellisiin toimenpiteisiin peruskoulumme uudistamiseksi vuoden 1959 Oittisen koulukomitean mietinnön mukaisesti. Marraskuussa sivistysvaliokunta teki päätöksen, että asiaan on heti käytävä käsiksi, ja  eduskunta kehotti hallitusta tutkimaan, miten yhtenäiskoulujärjestelmään voitaisiin siirtyä.

Oittinen asetettiin vuonna 1965  peruskoulukomitean johtoon. Niinikään asetettiin erillinen koulunuudistustoimikunta. Sen puheenjohtajana oli  professori L.Arvi P. Poijärvi.

Rafael Paasion hallitus antoi vuonna 1967 eduskunnalle ns. peruskoulun puitelakiesityksen, ja se hyväksyttiin vuonna 1968.

Mutta peruskoulun toteutumiseen oli vielä matkaa. Kampittajia riitti yhä: mm. Suomen yksityisoppikoulujen liitto. Kiistoja riittii. Aho oli mukana kirjoittamassa kirjaa "Koulunuudistus", ja kirja tuomittiin lukematta.

Kirjan kuvitusta: Aho ja Oittinen

Vuonna 1970 valmistui  opetussuunnitelma-komitean laatima POPS, annettiin peruskouluasetus ja luotiin VES-järjestelmä. Vuonna 1972 alkoi siirtymä peruskouluun. Oittinen jäi halvauskohtauksen vuoksi eläkkeelle. Joulukuussa tehtävään valittiin Erkki Aho.

Mutta nyt siihen tarkemmiin peruskoulupedagogiikkaan. Miten ihminen, tieto ja oppiminen ymmärrettiin aluksi ja miten Ahon kauden päättyessä 1991?



Vanha ja uusi pedagogiikka

Erkki Ahon on koulutukseltaan kansakoulunopettaja ja psykologi. Hän on ollut myös töissä kummassakin ammatissa. Niinpä on hyvin ymmärrettävää, että häntä  kiinnosti  myös ja erityisesti pedagogiikka ja sen kehittäminen peruskoulussa.

"ENSIMMÄINEN PERUSKOULU" 
Kohti vuoden 1970 popsia ja 1972 alkanutta siirtymistä peruskouluun

PERUSKOULUN "ensimmäinen" pedagogiikka linjattiin jo ennen Ahon aikaa useissa asiakirjoissa.

OITTISEN  johtaman Peruskoulukomitean I osamietinnössä (1965) luki, että  "... yleissivistys on avartunut. Koulussa opittavien asioiden painopiste ei voi olla tietojen määrässä, vaan niiden käyttötaidoissa, opiskelumenetelmien ja -tottumusten omaksumisessa sekä opiskeluhalun herättämisessä ja säilyttämisessä”

KOULUNUUDISTUSTOIMIKUNNAN tehtävänä oli laatia ehdotus peruskoulun pedagogisesta sisällöstä. Peruskoulun kasvatusihanteeksi  asetettiin siinä kulttuuri-ihminen, joka on kykenevä omaksumaan sivistyspääoman, pystyvä yhteistyöhön ja ehjä, itsenäinen persoona.  Toimikunta esitti, että yläasteen differentaatio ratkaistaisiin yhteisten aineiden, valinnaisten aineiden sekä valinnaisten kurssien järjestelmällä. Poijärvi lausui Ylelle:  "Koko kansan yleissivistystä on kohotettava." "Kykyrakenne on otettava huomioon:  Kyvykkäille ja  halukkaille lisätehtäviä. Kyvyttömille ja haluttomille tukiopetusta."

Vuoden 1965 lopulla asetettiin sitten Peruskoulun opetussuunnitelmakomitea, jonka puheenjohtajana oli Urho Somerkivi. Väliaikainen opetussuunnitelma  valmistui keväällä 1967. Se monistettiin vahaksilla ja lähetettiin kokeilukouluille.  Tässä vaiheessa Erkki Aho oli jo aktiivisesti mukaan kuvioissa. Vuonna 1968 hänestä tuli peruskoulukokeilua ohjaava ylitarkastaja. Nimenomaan hän oli valikoimassa  kokeiluperuskoulujen yläasteita. Niiden rehtoreiksi valittiin kokenut joukko  koulutyön ammattilaisia. Pidetyissä kokouksissa oli huikea yhtenäiskouluhenki. Opettajia alettiin kouluttaa peruskoulupedagogiikkaan.

”Jokaiselle lapselle tuli antaa mahdollisuus hyvään peruskoulutukseen, olipa asuinpaikka ja vanhempien varallisuus millainen tahansa.”
”Peruskoulu oli koko ikäluokan koulu, johon myös vammaisilla on oikeus tulla.”
”Jotta koulu pystyisi tukemaan jokaisen oppilaan persoonallisuuden moipuolista kehittymistä, oli luokkaopetuksen tueksi luotava monipuolinen harrastustoiminta.”  

POPS-komitean työ vaikeutui vuonna 1968. Kolmannelle kaudelle pyrkivä Kekkonen tarvitsi RKP:n ääniä, ja niin ruotsi nostetaan kieliohjelmaan. Se oli kova pala Somerkivelle.  Valtioneuvoston ministerivaliokunta  joutui puuttumaan asiaan, ja se antoi komitealle  tuntijaon.Tämä oli uutta: kunnallisen oppivelvollisuuskoulun tuntijaon päätti VN.

Aho palasi Kouluhallitukseen lokakuussa 1969 kokeilu- ja tutkimustoimiston päälliköksi oltuaan noin vuoden opetusministeriössä.

Vuonna 1970 valmistui peruskoulun opetussuunnitelma, se kuuluisa kaksiosainen  POPS.  Se on yhä täyttä, viisasta pedagogiikkaa.

Mutta kuinka kertoa vanhemmille peruskoulusta?  Vuonna 1971 laadittiin  Keijo Voudinmäen johdolla esite.”Millainen koulu se peruskoulu oikein on?”  Esite jaettiin kaikkiin koteihin. Juuri tässä esitteessä kuvataan  kirkkaasti peruskoulun uutta pedagogiikkaa (toki liioittelemalla tekemällä vanha pedagogiikka  innunpelättimeksi ). Siitä nousi kohu. Opettajat loukkaantuivat

”Millainen se peruskoulu oikein on. Perustietoa peruskoulusta.” 

... Peruskoulun opetus on oppilaskeskeistä ohjausta ja lapsen opiskelun suunnittelua. Peruskoulu ohjaa. Opettaja ei ole rangaistuksia  jakeleva koulumestari tai  tunnoton läksyautomaatti, vaan koulua käyvän lapsen opastaja ja työtoveri.... Oppilaaseen ei enää kaadeta muistitietoa, vuosilukuja tai virrenvärssyjä... Peruskoulussa opiskellaan tietojen etsimistä, niiden merkitysten punnitsemista, keskinäisten riippuvuuksien arviointia ja käytännön sovellutuksia...

Kouluhallituksen pedagogisia ohjauskeinoja olivat valtakunnallinen ops, oikeus hyväksyä oppimateriaali ja koulutusmateriaali;  opettajien täydennyskoulutukseen ja opetuksen ohjaukseen
opsin käyttöä tukevat oppaat. Vuonna 1972 alettiin tuotettiin SIVA-materiaalia ja kirjoittaa POPS-oppaita koulusta ja opettajien itseopiskelua varten.

Peruskoulua vastutettiin yhä vaikka siirtymä oli jo alkanut. Vuonna 1973 Ahosta tuli kouluhallituksen pääjohtaja. Peruskoulu-uudistuksen alkumetreiltä lähtien Ahoa  oli syyllistetty tasapäistämisestä ja tiedon tason romahduttamisesta sekä liiallisesta uskosta ihmisten koulutettavuuteen. Parin ensimmäisen pääjohtajavuoden aikana kritiikki tuli pääosin Kokoomuksen ja yksityisoppikoulujen taholta, mutta  vähitellen sen pohja laajeni.

Ahon mukaan peruskoulun tiedolliset tavoitteet olivat 1970-luvulla ylikorostuneet, ja liika tiedollisuus pitäisi korvata toiminnallisuudella. Koulu oli liian teoreettinen.

Pedagogiikkaa haluttiin vastustuksesta huolimatta  kehittää  myös kokeilujen avulla. Kaikki ei mennyt kuin Strömsössä. Epäonnistumisista  kuuluisin lienee Pirkkalan kokeilu (PETO), johon viitattiin jo edellä. Teemana oli  kansainvälisyyskasvatus ja oppilaiden maailmankuva. Pedagoginen clue oli esittää historian opetuksessa heti aluksi kokonaiskuva ihmiskunnan historiasta (vrt. kognitiivinen oppimiskäsitys; orientaatioperusta). Oppimateriaalin laati  Antti Penttilä, ja se on kiistatta marxilainen. Alkoi kohu, joka johti siihen, että  oikeuskanslerinvirasto kutsui Ahon yms.  vuonna 1976 kuultavaksi epäiltynä maan laillisen hallituksen kumoamisyrityksestä. Päätös tuli kesäkuussa:  kokeiluluvan myöntämisessä ja projektin valvonnassa oli puutteita. Ei muuta seurausta. Ahon omasta mielestäkin "moniste oli kieltämättä yksipuolinen ja  sen kehittelyä olisi pitänyt valvoa paremmin."

Koulujen mahdollisuuksiin toteuttaa alkuperäistä peruskoulun pedagogiikkaan vaikuttivat  melkoisesti vuonna 1975 tehdyt leikkaukset, joilla poistettiin erikoiskurssit ja vähennettiin  valinnaisaineiden määrää. Peruskoulu vaihtoi nahkaa vauhdissa. Aho neuvoi markkinoimaan ratkaisun taloudellisen hätätilan sanelemana  pakkoratkaisuna- todellinen syy oli myös siinä, että rakenne oli liian mutkikas. Opettajat kokivat säästöpäätökset poliitikkojen heidän silmilleen heittämäksi märäksi rätiksi. Vuonna 1976 kurjuus jatkui: Opetusryhmiä suurennettiin. Viestejä alkoi tulla vaikeutuvista työrauhaongelmista. "Kouluviranomaiset ovat vieneet rangaistuskeinot."(Kouluhallitus teki työrauhaselvityksen, ja se rauhoitti). Vuonna 1977 taloudessa oli kolmas nollakasvun vuosi, ja kolmas vuosi, jolloin leikattiin koulutusmenoja. Eli hieman kurjasti alkoi pedagogiikan uudistaminen.

Syksyllä 1977 myös pääkaupunkiseutu siirtyi peruskouluun. Samalla luotiin uusi eriyttämisratkaisu: alettiin kokeilla 10-luokkaa.

Vuonna 1979 tapahtui sitten käänne parempiaan. Eduskunnassa saatiin läpi Matti Ahteen määräraha-aloite, joka toi  kouluihin lisää  jakotunteja. Ryhmäkokoa pienennettiin alkuopetuksessa 32 :sta 25:een. Syksyllä 1979 astui pääkaupunkieudulla ensimmäistä kertaa jakamaton ikäluokka yläasteelle.
Espoo Karakallion koulun rehtori (Antti Talvitie) tiedoti  mediassa työrauhaongelmista. OAJ:säesti: "Koulunpito menee hulinaksi". Pienempiä opetusryhmiä vaadittiin,

Erkki Aho laati  40-sivuiden muistion, jossa oli toimenpide-ehdotuksia: alimotivoituneille oppilaille kiinnostavia erityiskursseja, kerhotoiminnan edellytyksiä tuli parantaa, oppilaskuntatoimintaa elvyttää,  työelämän ja koulutuksen yhteyksiä parantaa, oppilashuoltoa tehostaa ja erityisopetusta kehittää. Opettajille työnohjausta ja mielenterveystyötä. Häirikköoppilas voitaisiin erottaa 2 viikoksi (opettajakunnan päätöksellä). Valtioneuvosto siirsi erotusoikeuden johtokunnalle.

1980-luku alkoi valoisasti: Vuonna 1981valtio panosti lisää resursseja peruskouluun. Lisää jakotunteja.

Yhteenvetoa peruskoulun ensimmäisestä pedagogiikasta

Varsinaisia kasvatustavoitteita (ihmisihanne) ei kirjattu näkyviin, mutta koulussa haluttiin vaikuttaa koko persoonaan.

Keskikoulu ei ollut ottanut  huomioon lasten erilaisuutta.  Se tarjosi samanlaisen opetus kaikille. Kaikkea tarpeelliseksi katsottua ei saatu mahtumaan opetusohjelmaan. Asioita oli liikaa. Ongelmana oli lisäksi se, että  opetettiin vanhentuneita tai nopeasti vanhentuvia  asioita.

Oittisen mielestä  olisi sen sijaan opetettava opiskelemaan, totuttava hankkimaan tietoja ja ohjaamaan tiedon lähteille. Oittininen kysyi (1972): Kuinka hänessä (oppilaassa)  saadaan heräämään ja elämään halu etsiä ja hankkia  tietoja silloin, kun hän niitä tarvitsee? Opiskelun taito oli  oppimishalun säilyttämistä. Tärkeää ei ole opitaanko juuri jokin määrä vaan, että nuoret oppivat opiskelemaan sekä säilyttävät  halunsa opiskella ja ennenkaikea uskonsa oppimiseen. Koulun tulee kirvoittaa nuorten henkisiä voimia ja tarjota niille käyttöä ja toimintatilaisuuksia. (Eikö ole modernia?)

Ensimmäisessä peruskoulussa uskottiin ihmisen koulutettavuuteen ja jokaisen lapsen oikeuteen saada käydä yhteistä koulua. Oppilaat olivat erilaisia, opetusta piti eriyttää. Ala-asteella eriyttäminen tapahtui luokan sisällä. Yläasteella myös  tasokursseilla. Lahjakkuuden uskottiin jakautuvan normaalikäyrän mukaan, ja arvioinnissa noudatettiin Gaussin käyrää.

Peruskoulun alkuvaiheessa ihmisten kykyjä pidettiin varsin pysyvinä.  L.Arvi. P. Poijärvi erotteli Ylen haastattelussa:  Yleiskyvykkäät (lahjakkuustekijät kunnossa) vs. tiettyyn suunntaan kyvykäs. Olemassa oli hänestä myös yleiskyvyttömiä (kaikki lahjakkkustekijät down). Opetuksessa oli otettava huomioon, että luokassa on kyvyttömiä  ja haluttomia sekä  kyvykkäitä  ja haukkaita.

Jo Peruskoulukomitea I osamietinnössä todettiin, että  yleissivistys on avartunut: Koulussa opittavien asioiden painopiste ei voi olla tietojen määrässä, vaan niiden käyttötaidoissa, opiskelumenetelmien ja -tottumusten omaksumisessa sekä opiskeluhalun herättämisessä ja säilyttämisessä. Huomiota haluttiin kiinnittää tietojen hankintataitoihin. Sieltä löytyy näkemys, että tiedollisessa kasvatuksessa on sekä materiaalisia (mieleenpainettavia faktoja) että formaaleja tavoitteita (kuinka oppia oppimaan). Vaikka  mieleenpainettavia faktoja toki tarvittiin, peruskoulun opetussuunnitelmakomitea halusi siirtää painopistettä  kasvatuksen formaalisiin tavoitteisiin eli ajattelun kehittämiseen. Oppilaita pitäisi ohjata käsitteiden muodostukseen, päättelemiseen, tiedon arvioinnin, ongelman ratkaisun ja luovan ajattelun vaikeissa mutta tärkeissä taidoissa. Kuitenkin POPSin II-osa pursui mieleenpainettava tietoa.

Opetusta haluttiin myös eheyttää. Periodilukua suositeltiin. Luokkaopetuksen tueksi toivottiin harrastustoimintaa.

Opettajan rooli muuttui: "Opettaja ei voi olla enää ehdoton auktoriteetti tietolähteiden valtavasti lisäännyttyä . Hänellä on kuitenkin erittäinen tärkeä tehtävä tietojen rakentamisessa kokonaisuuksiksi sekä tietolähteiden ja tietojen arvon ja luotettavuuden arvioimisessa ja niiden tarkistamiseen ohjaamisessa.".. " Opettaja ei ole ensijassa kuulustelija vaan työn organisoija, neuvoja, ohjaaja, innostaja. Oppilaan tietojen säntillinen mittaaminen ei saisi enää muodostua opettajan päätehtäväksi .. Hänen tulisi olla neuvova ja auttava oppilaan keskustelutoveri, neuvotteleva asiantuntija, tämän tarvitessa apua tehtäviensä suunnittelussa ja toteuttamisessa."

Menetelmällisesti haluttiin päästä eroon pakkolukemisesta, paikallaan istumisesta ja mielipiteiden lypsämisestä. Parempina menetelminä  nostettiin esiin omatoimisuus, ryhmätyö, lisätehtävät, luokan sisäisen elämän hyödyntäminen ja yksilöllinen opetus.  Ohjelmoitu opetuksen  ja opetuskoneiden oletettiin tulevan ratkaisevasti  myötävaikuttamaan yksilöllistetyn opetuksen toteuttamiseen.

Peruskoulua kuvattiin vuonna 1969 yhteistyönkouluksi. Luokahallitus haluttiin kullekin luokalle.

Oppilaiden arvostelussa  suositeltii pääasiallisesti sanallista arvostelua.  Ehtoja tai luokallejättämistä suositeltiin vain erittäin harvinaisissa poikkeustilanteissa.

Ensimmäisen peruskoulun  pedagogiikka ei  mennyt läpi koulun arkeen. Syitä on useita. Opettajat pysyttäytyivät  vanhassa tietokeskeisyydessä ja latoivat faktamateriaalia. Aho siteeraa kirjassa R.H. Oittista vuonna 1969: "Koululaitos on niin suuri ja hidasliikkeinen instituutio, että sen äkkinäinen käänteleminen on mahdotonta, jos halutaan pitää työ käynnissä ja säilyttää  se yhteisymmärrys, jota tarvitaan kaikkien  asianosaisten luottamukseksellisen yhteistyön ylläpitämiseen."
.............................................................

TOINEN PERUSKOULU 
Pedagogiikka uudistetaan: Kohti vuoden 1985 opetussuunnitelmaa

"ENSIMMÄINEN" peruskoulu perustui  yläasteen osalta ns. tasokursseihin tärkeissä lukuaineissa. Ratkaisu oli poliittinen kompromissi. Kaikki eivät uskoneet kaikkien kykyyn oppia. Mutta jo keväällä
1974 valtioneuvosto antoi ohjeet keskiasteen koulutuksesta; peruskoulua tuli kehittää niin, että olisi olemassa vain yksi peruskoulututkinto, joka antaisi jatko-opintokelpoisuuden.

Kirjan kuvitusta; Ahon luottoministereitä

Vuonna 1976 käynnistyi koululainsäädäntötyö. Se seisoi  pitkään ministerien pöydällä. Vasta  Sorsan hallituksen opetusministeri Kalevi Kivistö tarttui vuonna 1982 toimeen:

Oppilasta ei enää vapautettaisi oppivelvollisuudesta. Päätösvalta oppilaiden ryhmittelystä annettaisiin kunnille. Koululle annettaisiin laskennallisesti työaikaa. Ns. tuntikehysjärjestelmä korvaisi opetusryhmien muodostamisperiaatteet. Tasoryhmitys purettaisiin. Tilalle tulisi opetuksen eriyttäminen opetusryhmän sisällä. Tämä ravisteli pedagogiikkaa. Opettajilla oli muutospelkoa, jotta mm. OAJ:n Voitto Ranne lietsoi.

Vuonna 1980 käynnistyi tuntikehyskokeilu. Idean isä oli  Pekka Silventoinen. Hän ideoi myös opetussuunnitelmajärjestelmää. Riittävä valtakunnallinen yhtenäisyys turvattaisiin kouluhallituksen vahvistamilla opetussuunnitelman perusteilla, joiden runkona olisi valtioneuvoston vahvistama tuntijako. Näiden perusteiden pohjalta kukin kunta kehittäisi oman  opetussuunnitelmansa, jolla opetus sidottaisiin paikkakunnan kulttuuriperintöön, elinkeinoelämään ja luontoon. Kunnallisen peruskoulun kehityksen turvaisi  kuntalaisten keskuudessa syntyvä vahva tunne ”meidän omasta koulusta”.

Hallitus antoi koululakiesityksen 12.3. 1981. Lakiesityksessä määriteltiin nyt myös kasvatustavoitteet. Esityksessä  korostettiin aikaisempaa voimakkaammin koulun ja työelämän vuorovaikutuksen tärkeyttä. Todettiin, että osa opetuksesta voidaan järjestää myös koulun ulkopuolella ja tarvittaessa myös eheyttävien aihekokonaisuuksien puitteissa. Oppilaiden oma-aloitteisuudelle haluttiin luoda entistä parempia edellytyksiä korostamalla harrastustoiminnan ja oppilaskuntatoiminnan tärkeyttä.

Nyt olisi kirjoitettava uusi opetussuunnitelmaa. Aho halusi laatia julkisen kehittämisohjelman 1983-86. Kaikki eivät pitäneet ideasta. Opsin virheet oli korjattava virkatyönä, opstyötä ei saisi  markkinoida uudistamisena.  Sehän osoittaisi, että POPSissa oli jotain vikaa.  Lopulta ministeriö antoi toimintakehotuksen. Oli laadittava ehdotus, kuinka kehittää uusi ops. Aikaa oli puoli vuotta.
Erkki Aho oli  huolissaan tiedontulvasta ja oppimäärien laajuudesta.  Irrallisen asiantiedon ja säilyttävän oppimisen tilalle tulisivat aktiivisesti etsimällä löytyvä tieto ja uutta luova oppiminen. Kiitosta saatiin ehdotuksista lisätä valinnaisuutta, vähentää opetuksen ainejakoisuutta, lisätä kuntien päätösvaltaa ja vahvistaa taito- ja taideaineiden asemaa peruskoulun opetussuunnitelmassa.

Hyvää pöhinää heikensi jälleen kiista rahasta. Suunnitelmat luopua tasokursseista saivat opettajat vaatimaan korvausta  opetuksen suunnittelusta ja täydennyskoulutuksen kehittämistä. Vuonna 1984 syttyikin opettajalakko.  Ahoa - syytöntä miestä- syytettiin työsulusta. Alkoi ennen näkemätön ajojahti. Aho joutui seipään nokkaan. Hänen koettiin menettäneen opettajien luottamuksen.

Karin piirros kuvaa suuttumusta, jota
Ahon esille ottama venäjän kielen opiskelu nosti.

1.8. 1985 astuivat voimaan uudet koululait (peruskoululaki ja peruskouluasetus).  Käyttöön otettiin 10-luokka. Enää ei annettu vapautusta oppi-velvollisuudesta. Luotiin pohja koulujen ja kuntien ops-työlle.

Myös uusi opetussuunnitelma ilmestyi. Se korosti koulun omaleimaisuutta ja opettajan keskeistä roolia sen luojana. Oltiin siirtymässä tietoyhteiskuntaan, jonka kriittisimmäksi voimavaraksi  oli muodostumassa tieto ja ymmärrys. Tiedolliset tavoitteet olivat koulussa  ylikorostuneet.  Rinnalle tarvittiin toiminnallisuutta (luova oppiminen). Vähemmän mieleen painettavia faktoja (materiaaliset tavoitteet), irrallisia  asiatietoja ja säilyttävää oppimista. Tilalle ajattelun kehittämistä (käsitteiden muodostus, päätteleminen, tietojen arviointi. ongelmien ratkaisu ja luova ajattelu),  tiedon hankintaa, käsittelyä ja käytäntöön soveltamista.  Teoreettisen ja aktiivisen etsinnän kautta syntyvän tiedon ja luovan oppimisen suuntaan. Tietopuolisuuden sijaan toiminnallisuutta.

Yhteenvetoa peruskoulun toisesta  pedagogiikasta

Kasvatustavoitteet oli nyt määritelty.

Haluttiin pehmeämpää ja oppilaskeskeisempää peruskoulua. Erkki Ahosta oli yhtä tärkeää kehittää lapsen ja nuoren itsetuntoa, uteliaisuutta, tunne-elämän herkkyyttä ja ilmaisukykyä kuin sinänsä välttämättömien välineaineiden oppiennätysten hallinta.

Ainejakoisuutta haluttiin vähentää. Eheyttämista haluttiin entisestään lisätä. Taito- ja taideaineiden asemaa peruskoulun opetussuunnitelmassa haluttiin vahvistaa.

Noh. Ei menneet nämäkään ideat kaikkialla läpi.

Aho siteerasi opetusministeri Kalevi Kivistöä: "Koulutyötä ei säätele ”opetussuunnitelmarunous” vaan  ainejakoisuus, oppikirjat, opettajan maailmankuva, jatko-opintojen paine ja vuosien kuluessa syntyneet työkäytänteet"
............................................................

KOLMAS  PERUSKOULU 
Pedagogiikka uudistetaan: Kohti vuoden 1994 opetussuunnitelmaa

1980-luvun puolivälissä  kouluhallitus käynnisti hankkeen tiedonkäsityksen ja oppimiskäsityksen uudistamiseksi. Kouluhallituksen kiinnostus vaikutti ratkaisevasti siihen, että  kouluopetuksessa alettiin korostaa  aktiivisen etsinnän kautta löytyvää tietoa ja luovaa oppimista. Tavoittena oli ”Koulutyötä ohjaavan tieto- ja oppimiskäsityksen uudistaminen niin, että siirrytään irrallisista asiatiedoista ja säilyttävästä oppimisesta teoreettisen ja aktiivisen etsinnän kautta syntyvän tiedon ja luovan oppimisen suuntaan.”

Aktiivisen tiedonkäsityksen ja luovan oppimisen tärkeys oli tiedostettu jo 1960-luvun lopulla peruskoulun opetussuunnitelmaa laadittaessa.

Kouluamme oli arvosteltu siitä, että se  korosti liiaksi tiedollisen kasvatuksen materiaalisia tavoitteita eli mieleenpainettavia faktoja. Vaikka niitä toki tarvittiin, jo peruskoulun opetussuunnitelmakomitea halusi siirtää painopistettä  kasvatuksen formaalisiin tavoitteisiin eli ajattelun kehittämiseen. Oppilaita pitäisi ohjata käsitteiden muodostukseen, päättelemiseen, tiedon arvioinnin, ongelman ratkaisun ja luovan ajattelun vaikeissa mutta tärkeissä taidoissa.

Peruskoulua kritisoitiin. Koulua syytettiin liiasta opettajakeskeisyydestä, oppilaiden passivoimisesta ja arvosanakeskeisyydestä.

Varsin pian sen jälkeen, kun vuoden 1985 opetussuunnitelma oli ilmestynyt, alkoi Ahon mukaan hänen lähtölaskentansa. Kenraali Pajusen hallinnon hajauttamiskomitea ehdotti keväällä 1986, että ammattikasvatushallitus ja kouluhallitus yhdistettäisiin koulutuksen kehittämiskeskukseksi.

Vuonna 1990 Valtioneuvosto antoi eduskunnalle koulutuspoliittisen selonteon: Sen mukaan ihminen on dynaaminen toimija ja vaikuttaja eikä passiivinen vastaanottaja. Siksi oli arvioitava uudelleen opetuksessa vallitsevia tiedon ja oppimikäsityksiä. Opetusssisältöjä oli  uudistettava eheyttävään suuntaan.  Opetuksen tuli korostaa  oppilaan kykyä etsiä, käsitellä, muokata, arvioida ja soveltaa tietoa.

Merkittävä koulutuspoliittinen käänne oli pääministeriksi nousseen Kokoomuksen Harri Holkerin puhe vuonna 1987: ”Uskottaessa kaikkien oppivan kaiken viritetään peruskoulutuksen tavoitteet liian korkealle. Yritettäessä kouluttaa koko väestö saavuttamattoman korkealle  peruskoulutustasolle hukataan pienen kansakunnan taloudellisia ja henkisiä voimavaroja toivottomaan yritykseen.”  Näitä samoja  koulutuksen voimavaroja tarvittaisiin kipeästi eri aloilla lahjakkutensa osoittaneiden ryhmän kouluttamiseen kansainvälisen huipun tasolle. ”  

Aho pohti jälkikäteen, että  Holkerin puheenvuoro ja ennen kaikkea sen virittämä keskustelu olivat ensimmäisiä oireita siitä, että kolmen vuosikymmenen  pituinen sykli suomalaisessa koulutuspolitiikassa oli umpeutumassa. Usko ihmisen koulutettavuuteen ja siihen, että koulutuksella  voidaan lisätä tasa-arvoa alkoi horjua. Markkinatalous teki tuloaan myös koulutukseen.

Ammattikasvatushallituksen ja Kouluhallituksen yhdistyspäätos tehtiin  8.3. 1990. Aho oli jonkinaikaa mukana uuden viraston pääjohtajakaavailuissa, mutta virka meni sitten Kokoomuksen Vilho Hirvelle. 1.4. 1991 Aho oli vapaa mies, ja jäi  sovitulle eläkkeelle.

Kolmannen, uusliberalistisen peruskoulun reunaehtoihin kuului, että luovuttiin vuonna 1993  koulupiireistä. Näin vanhemmat päästettiin valitsemaan lapsensa koulu. Samalla luovuttiin vanhasta korvamerkitystä valtionosuudesta.

KOLMAS opetussuunnitelma (perusteet) oli valmis vuonna 1994.  Opetussuunnitelman perusteet uusittiin siten, että valtakunnallisesti vahvistettiin lähinnä opetuksen yleiset ja ainekohtaiset tavoitteet ja lisättiin oppilaiden valinnanvapautta. Samalla koulut velvoitettiin käynnistämään oman opetussuunnitelman laatiminen.

Vilho Hirvi siirtyi pian Opetusministeriöön kansliapäälliköksi, ja Opetushallituksen pääjohtajaksi sieltä siirtyi  Jukka Sarjala vuonna 1995.  Hirven aloittaman kolmannen pedagogiikkaa alettiin kesyttää jo muutaman vuoden jälkeen.

Yhteenvetoa peruskoulun kolmannesta  pedagogiikasta

90-luvun pedagogiikassa oli paljon jälkiä Ahon aloittamista asioista. Ihminen oli dynaaminen toimija ja vaikuttaja eikä passiivinen vastaanottaja. Opetusssisältöjä  uudistettiin eheyttävään suuntaan.  Opetuksen tuli korostaa  oppilaan kykyä etsiä, käsitellä, muokata, arvioida ja soveltaa tietoa.   Nyt korostettiin aktiivisen etsinnän kautta löytyvää tietoa ja luovaa oppimista. (Aihiot olivat toki jo tiedossa 1960-luvun lopulla peruskoulun opetussuunnitelmaa laadittaessa).

1980-luvulla pedagogiikan haasteeksi nousi lahjakkuus. Erkki Ahon olisi  vastannut  lahjakkuuden koulutyölle asettamaan haasteeseen: "On monia keinoja edelleen rikastuttaa opetusta, nopeuttaa tarvittaessa opiskelua ja keksiä entistä joustavampia tapoja ryhmitellä oppilaita."

Hirven johdolla  totetetun uusliberalistisen pedagogiikassa jokainen oli viime kädessä  oman onnensa seppä. Hän puhui ”yksilön ylösnousemuksesta”. Koulutuksen korkean tason turvaisivat paraiten koulujen välinen kilpailu javalinnan vaoaus. Tulosohjauksesta tuli tunnussana myös koulutukseen. Keinovalikkoon kuuluivat:

• Valinnaisuutta oli lisättävä  - rakenteita oli joustavoitettava
• Vvanhemmille oikeus valita koulu.
• Luokattomuus  ulotettava peruskouluun.
• Koulutusplaveluiden maksuttomuudesta oli osin luovuttava
• Kilpailu osa elämää
• Päätösvaltaa oli hajautettava: Koulun olisi saatava päättää opetuksen sisällöstä ja koulutukseen suunnattujen varojen käytöstä: Keskushallinon korvamerkityistä rahoista oli luovuttava, Samoin normeihin perustuvasta ohjauksesta

..........................................................

Erkki Aho pähkinänkuoressa

Minulla oli ilo haastatella Erkki Ahoa
Luokanopettaja-lehteen vuonna 1994.

Erkki Aho syntyi vuonna 1937. Tänään hän on aktiivinen 80-vuotias. Aho on koulutukseltaan kansakoulunopettaja ja psykologi. Nuorena miehenä hän toimi kansakoulunopettajana,  Suomen ensimmäisenä koulupsykologina, kansakouluntarkastajana, assistenttina, ylitarkastajana, opetusneuvoksena ja kokeilu- ja tutkimustoimiston päällikköna. 

Aho valittiin 35-vuotiaana Kouluhallituksen pääjohtajaksi, legendaarisen R.H. Oittisen jälkeen, Koulu-uudistuksen rintamavastuuta kesti hieman alle 20 vuotta (1973–1991). Ahon jälkeen opetushallituksen pääjohtajien kaudet ovat olleet selvästi lyhyempiä.

Työssään Aho halusi edistää kaikkien lasten yhteistä koulu. Niinikään hän ajoi kouludemokratian kehittämistä mm. oppikoulujen kouluneuvostojen perustamista.

Aho leimattiin radikaaliksi, ja hän joutui konservatiivisten tahojen silmätikuksi. Syntilistaan kuuluivat mm. puhe Venäjän kielen opiskelun tärkeydestä ja kiinnostus neuvostopedagogiikkaa, erityisesti polyteknista uudistusta kohtaan.

Ahoa on kiittäminen monesta nykypedagogiikan ajankohtaisesta suunnasta. Hänen johdollaan uudistettiin koulujen tieto- ja oppimiskäsitystä nykyaikaiseen suuntaan.  Hän puhui jo vuosikymmeniä sitten oppivelvollisuuden pidentämisestä 10 vuoteen. Hän ajoi myös kaikille  yhteistä eettistä kasvatusta. Moni hänelle tärkeä asia on myös ajettu alas: mm. kouluneuvostot lakkautettiin vuonna 1985. Koulupiirit poistettiin. Taito- ja taideaineiden asema on heikentynyt uusien pääjohtajien aikana.

Aho jatkoi pääjohtajana kunnes kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin uudeksi opetushallitukseksi vuonna 1991, ja jäi eläkkeelle 54-vuotiaana. Ahon kestävimmiksi saavutuksiksi on jäänyt hänen edeltäjänsä Oittisen kaudella perustetun peruskoulujärjestelmän vakiinnuttaminen ja kehittäminen.

Erkki Aho vihittiin kasvatustieteen kunniatohtoriksi Oulun yliopistossa 1983 ja hän sai professorin arvonimen 2006. 

1 250 000 blogikäyntiä

TÄMÄN blogin laskurin mukaan  eilen  kirjattiin yli 10 000 käyntiä. Aikamoinen määrä. About vuosi sitten 10-vuotiasta "Pedagogogiikkaa ja koulupolitiikkaa II" -blogia oli käyty katsomassa yli miljoonaa kertaa. Se tarkoittaa keskimäärin 100 000 käyntiä/vuosi. Kuluneen vuoden aikana käyntien määrä on entisestään kasvanut. Nyt käyntejä oli 250 000. Eilen siis saavutettiin uusi merkkipaalu:  1 250 000 käyntiä.

Nöyrä kiitos kävijöille ja erityisesti kommentoijille! Tämä innostaa edelleen jatkamaan kirjoittelua  pedagogiikasta ja koulupolitiikasta. Yhteensä tässä blogissa  on julkaistu tähän mennessä  3469 lastua - kuluneen vuoden aikana siis 181 uutta juttua.  Eli keskimäärin juttu joka toinen päivä. Ensimmäinen julkaistiin 10,5 vuotta sitten. 12.1.2007. Eniten lukijoita ovat tavoittaneet seuraavat kolme  juttua:

• 100 helppoa OPS-ideaa (18.7.2016),  14 835 käyntiä (vuodessa 590 uutta käyntiä)
• "Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja ker..." (23.4.2017) Vuodessa 14 189 käynti
• Kuukauden kasvatusalan kirja (Siljander, P. 2000). Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen. Helsinki:Otava) (11.10.2009),  13 572 käyntiä ( vuodessa 707 uutta  käyntiä).  

KUUKAUSIA vertailtaessa 10 vuoden ykkönen on ollut huhtikuu 2017. Silloin blogissa oli 38 038 käyntiä. Seuraavaksi eniten käyntejä oli maaliskuussa 2017 (33 157) ja huhtikuussa 2016 (30 269). Noiden kahden kuukauden aikana julkaistujen  juttujen TOP TEN on:

1. "Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja kertoisit" (14 189)
2. Mitä uusi ops "oikeasti" sanoo työtapojen valinnasta? (3409)
3. Muutosteoriaa: Andy Hargreaves (2407)
4. Muutosteoriaa: Pasi Sahlberg (1302)
5. Karamzinin koulu on saatava terveeksi! (1207)
6. Äänestä, kuinka tyytyväinen olet uuteen opetussunnitelmaan. (1087)
7. Avoin vaalikirje espoolaisrehtoreille  (1062)
8. Kadonneet pojat (902)
9. Koulutustilaisuus pitäisi viitsiä myös arvioida? (799)
10. Peruskoulun väliaikainen opetussuunnitelma (1967). Osa 1 (733)

Koulun uutta suuntaa etsimässä

KAJAANISSA  järjestettiin  lauantaina 18.11.2017 klo 9–15 Lehtikankaan monitoimitalolla VESO-tapahtuma, joka oli  saanut nimen "Kainulaatuinen ope 2017". Mukaan oli  ilmoittautunut yli  600  opettajaa esiopetuksesta, perusopetuksesta, lukioista, ammatillisesta koulutuksesta, kansalaisopistoista ja ammattikorkeakoulusta.  Ja  rexejä ja sivistysjohtajia.

TAPAHTUMAN järjestäjät ovat päättäneet julkaista facebook-sivuillaan Kainutlaatuinen ope 2017 tehdyistä haastatteluista sarjan, jossa asiantuntijat kertovat, mitä he ajattelevat koulun kehittämisestä. Tänään julkaistiin minun haastatteluni. Kopioin sen tänne talteen.

Koulun uutta suuntaa etsimässä
Teija Mursula

Martti Hellström ottaa kantaa pedagogiikkaan ja koulupolitiikkaan. Sitä on vaikuttava kuulla: kokemuksen syvällä rintaäänellä jyrähtelyä ja vikkelästi kantaaottavaa kehittämisen suuntaamista. Kainutlaatuisessa opessa 2017 hän puhu opetussuunnitelmasta, pedagogisesta johtamisesta ja koulupäivän rakenteesta.

Erityisen hyvänä Hellström näkee tutoropettajajärjestelmän kehittämisen. Yhteisö tukee kehittämisen käynnistämistä ja rinnalla kulkevat tutkiva opettajuus ja tutkiva oppiminen. Yhteisö kannattelee ja vie eteenpäin, ja osallistamalla koko henkilöstö kehittämiseen saadaan aikaan kestäviä ratkaisuja. Koulun ja koulutuksen kehittämisessä tarvitaan tulevaisuudessa sitä, että asiantuntijat opettavat; mutta vielä enemmän tarvitaan oman kehittämisen kautta asioiden viemistä eteenpäin.
Käytännön esimerkkinä digitaalisen oppimisen hyödyntämisestä Hellström kuvaa, miten YS-tunneilla voitaisiin yhdessä katsoa alustuspuheenvuoro kehitettävänä olevasta aiheesta, sen jälkeen voisi johdattava aihetta avaava luento ”talk show” n. 15 min ja sitten fasilisoinnin periaatteita kunnioittava keskustelu.

Opettajan kehittäminen ja kehittyminen tulisi tehdä näkyväksi muun muassa palkitsemalla kehittämisestä. Opettajan tulee suostua opettelemaan omaa työtään koko ajan uudelleen. Tätä opettelua voidaan tukea täydennyskoulutuksella, jossa olisi hyvä päästä vielä nykyistäkin lähemmäksi sitä, että opettaja on oman osaamisensa subjekti. Miten täydennyskoulutuksessa mahdollistetaan tulevaisuudessa niin erityisen tärkeiden vuorovaikutustaitojen oppiminen?

–  Onko koulun tehtävä valmistaa tulevaisuuden yhteiskuntaan?  pohtii Hellström. Mistä tiedämme, millainen on tulevaisuuden maailma? Jos koulu ei uskalla luvata, että sen antamat valmiudet riittävät tulevaisuuden yhteiskuntaan, sen täytyy luoda itselleen uusi funktio. Se voisi olla esimerkiksi se, että koulun tehtävä on tukea oppilaita löytämään oma intohimonsa. Perusasioiden/rakenteiden/sisältöjen opettamisen rinnalla tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota itseohjautuvuuden taitojen vahvistamiseen.

Vuoden 2017 Tutor-opettaja-valmennukset maalissa

VUODEN 2017 alussa  hallitus  myönsi  sitä hakeneille opetuksen järjestäjille korvamerkittyä rahaa ns. tutor-opettajatoimintaan.

EDUCODE oli  yksi toimijoista, jotka tarjosivat opetuksen järjestäjille tutor-opettaja-valmennusta. Ministeriö oli antanut varsin yksityiskohtaiset linjaukset koulutukselle, ja niillä mentiin.

TUTOR-koulutus on kiehtova hanke; olemme kouluttamassa rehtorien tueksi  pedagogisen osaamisen ohjaajia. Valmennus ei kohdistu jonkin aineen substanssiosaamiseen- vaan itse kouluttamisen problematiikkaan- ainakin Educoden ohjelmassa. Ohjaus suunnataan opettajiin ja heidän kauttaa oppilaisiin. Tutor-opettajan tulee osata ohjata opettajia ja kouluja  perusopetuksen opetussuunnitelmassa  2014 esitettyihin useisiin kehityssuuntiin.

MINULLA on ollut ilo olla mukana suunnittelemassa Editan koulutusta Iiris Peuran kanssa. Valmennusote perustuu pedagogisesti uuden oppimisen filosofiaan, jonka mukaan  kouluttajat ovat fasilitaattoreita ja sytykkeiden antajia. Osallistujat tutkivat, opettavat ja oppivat yhdessä. Kanssani valmennusohjelmia  ovat ollut vetämässä digivelhot  Mikko Jordman, Janne Konttinen, Jarkko Sievi ja Minna Suikkari.

Tämän vuoden ensimmäinen ohjelma käynnistyi tammikuussa Paimiossa ja viimeinen Nurmijärvellä marraskuussa.  Kaikkiaan sain kutsua parinkymmenen kunnan ja kaupungin tutor-opettajia mukaan innostavalle matkaa, jonka aikana heitä tuettiin  kehittymään entistä rautaisemmiksi oman osaamisen, vertaiskouluttamisen ja toisten opettajien tutorina toimimisen huippuosaajia. Valmennuksen aikana opettelimme  jakamaan omaa osaamistamme  kiinnostavasti, vaikuttavasti ja osallistavasti kollegoille ja sidosryhmille ja myös rakentamaan kouluista oppivia yhteisöjä.

Tammikuun Educassa OPH tulee  järjestämään seminaarin, jossa esitellään tutor-koulutuksen kokemuksia. Valitettavasti en itse pääse sinne; vedän samaan aikaan vammaisjärjestöjen paneelia naapurisalissa.  Mutta tämän ensimmäisen aallon kokemuksina voisin kirjata ylös seuraavat neuvot:

(1) Rexit mukaan koulutukseen.
(2) Rexien tehtävä on valtaistaa tutor-opettajat ja luoda yhdessä tutorin kanssa tutor-konsepti, jossa määritellään toiminnan fiksu, tutor-ohjausote ja resurssin suuntaaminen (keille. Oikea vastaus "Reinoille"- insidejoke). Ja kertoa se opettajille. Tutor on vertainen, ei käskijä.
(3) On oivallettava, että tutor-opettaja ei ole (vain) digitutor.
(4) On tunnistettava koulun opettajakulttuurin taso: saako auttaa.
(5) Jos ovet eivät aukene tutoreille, kannattaa ohittaa lukko oppilaiden avulla (esim. oppilasagentit)
(6) Tutor-opettajille on luotava verkosto. Ideat jakoon.
(7) Seuraavassa aallossa kannattaa koota kokeneiden tutoreiden kokemuksia ja ottaa niistä opiksi.
(8) Tutor-opettajat tarvitsevat oman "pomon". Mallia mm. Kuopiosta.
(9) Aikuisten ohjaaminen on oma juttunsa. Ja opettajien vielä omansa :-)
(10) Tutor-opettajista kannattaa pitää huolta hyvää huolta. He ovat helmiä.

UUDET rahat ovat olleet jaossa, ja päätöksiä odotellaan vielä tämän vuoden puolella.

KAUNIS kiitos huikeista keskusteluista kaikille tutor-opettajille Helsingissä, Järvenpäässä, Kankaanpäässä, Kauhajoella, Kokkolassa, Kotkassa, Kuopiossa, Kuopion seudulla, Laitilassa, Limingassa, Mäntsälässä, Nurmijärvellä, Paimiossa, Sauvossa,  Turussa, Uudessa Kaupungissa, Vaasassa, Virroilla...

Shakespearea Kultsalla

Valokuvat: Paddy Reynolds ja Jorma Hellström

JENKKInäyttelijät Jess Borgeson, Adam Long ja  Daniel Singer  perustivat 1980-luvulla kolmen miehen teatteriryhmän "Reduced Shakespeare Company". Ideana oli tehdä hupailuja Shakespearen näytelmistä.

Vuonna 1987 sai ensi-illan ryhmän ehkä menestynein näytelmä: "William Shakespearen kootut teokset".  Kollaasia  on sen jälkeen esitetty eri puolilla maailmaa. Suomessa se on nähty Tuomas Nevanlinnan suomentamana  versiona  mm. Helsingissä, Hämeenlinnassa, Oulussa, Tampereella, Turussa, Rovaniemellä,  Riihimäellä,  Salossa ja Vesilahdessa K-kaupan pihalla. Ja nyt  30 vuotta maailman ensi-illan jälkeen työryhmän päivittämänä Kultsan teatterissa.

Idea on verraton: esitellään katsojille  Shakespearen kaikki 37 näytelmää (tässä versiossa väliaikoineen)  135 minuutissa. Nuo 37 näytelmää ovat itse asiassa näytelmiä sen näytelmän sisällä, joka kertoo kolmen näyttelijän yrityksestä näytellä ne annetussa ajassa. Välillä kaikki sujuu kuin voideltu. Ja välillä ei.

Ohjaja Mika Vuorentie on määrännyt näyttelijät  maksimoimaan maneerinsa ja säätänyt vauhdin  hurjaksi. Katsojalle tulee harmaiden talenttien juoksua seuratessa hiki ja silmistä lentää naurukyyneleet.

Tietenkään näytelmiä ei esitetä oikeaoppisesti vaan  hullutellen, mutkia oikoen ja wanhaa Shakea myös tahallaan väärin ymmärtäen. Kolmen Kultsan konkarin esitys on mainiota, jopa sirkusmaista parodiaa,  räppiä, tietoista ylinäyttelemistä, rooleista putoamista, verileikkiä  - ja samaan aikaan innostunutta - tuokioittain jopa taiturimaista-  näyttelijäntyötä. Roolit, sukupuolet ja puvut vaihtuvat. Lavastus ja rekvisiitta ovat yksinkertaisia ja luovan kekseliäitä. Kultsan pientä salia käytetään  tehokkaasti. Valoja jopa turhankin säästeliäästi :-)

Jorma Hellström, Pasi Kuivalainen ja Nestori Välitalo ovat hyvä tiimi. He laittavat itsensä likoon täysillä.  Komediat ja tragediat viedään taidolla farssiksi. Siinä hiki virtaa. Yleisöä aktivoidaan ja sille puhutaan suoraan. Mitään näyttämön neljättä seinää ei ole.

LAUNTAISESSA esityksessä yleisö viihtyi ja nauroi. Mitä mainioin idea muuten pikkujoulubileiden alkulämmittäjäksi.

SEURAAVAT esitykset ovat pe 24.11 /la 25.11 /su 26.11 /ke 29.11 / pe 1.12 /su 3. 2 klo 15 /ti 5.12 /pe 8.12 /la 9.12 /ti 12.12 /ke 13.12 /to 14.12 /pe 15. 12/ Aina klo19.00, poikkeuksena sunnuntai 3.12.2017 klo 15.00

LIPUT 15 € / 12 €

Teatteri Kultsa ry. (ent. Kulttuuritalon Teatteri) on helsinkiläinen harrastajateatteri,  joka toimii Käenkujan väestönsuojassa  vapaaehtoisin voimin, eikä sillä ole vakituista palkattua henkilökuntaa.

Jäseniä teatterissa on yli 70. Teatteri Kultsa tuottaa 4-6 ensi-iltaa vuosittain.

Esitystila on Käenkuja 6-8 (Katri Valan puiston Käenkujan väestönsuoja).

PS. Helsingin Uutiset on julkaissut näytelmästä  puffin. Tässä linkki.

Suomen Vanhempainliitto pani hyvän jakoon

SUOMEN Vanhempainliitto  julkisti  20.11. 2017 uuden julkaisunsa: "Silminä siniset tähdet - vanhemmuutta ja kasvatus-yhteistyötä 100-vuotiaassa itsenäisessä Suomessa". 

Napakka, 54-sivuinen vihkonen haluaa nostaa esiin  vanhemmuuden ja kasvatusyhteistyön merkityksen.

Julkaisun avaa toiminnanjohtaja Ulla Siimeksen "Yhdessä"- kirjoitus, jossa hän esittelee sen ideaa. Julkaisuun on koottu suomalaisten äitien, isien, sijaisvanhempien ja kasvatusalalla työskentelevien lähettämiä ajatuksia sekä kolumneja, haastatteluja ja muisteluksia. Ne annetaan näin lahjaksi 100-vuotiaalle itsenäiselle Suomelle. Teos juhlistaa myös Suomen Vanhempainliiton (os.  Suomen Kotikasvatusyhdistys) 110-vuotista taivalta kodin ja koulun yhteistyön ja vanhempien vapaaehtoisen toiminnan asiantuntijana. "Vanhemmuus muuttuu, kun Suomi muuttuu. Kasvausyhteistyön merkitys ei kuitenkaan vähene."

Tässä muutamia oivaltavia,  rosoisiakin vanhempien ja isovanhempien ajatuksia:

• Maassamme vallitsee turvallinen kasvuympäristö, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus.
• Suomalaisesta peruskoulusta olen ylpeä. Sen tasa-arvoisuus ja laadukkuus kannattelee koko yhteiskuntaa nyt ja tulevaisuudessa.
• Olen ylpeä siitä, että meillä Suomessa on koulu, joka pyrkii paitsi kouluttamaan myös kasvattamaan.
• Olen iloinen, että meillä Suomessa on pitkä äitiysloma ja vanhempainvapaat.
• Suomessa saamme olla iloisia ja ylpeitä subjektiivisesta  päivähoito-oikeudesta  ja siitä, että kaikilla suomalaislapsilla on oikeus maksuttomaan peruskouluun.
• Ilmainen peruskoulutus on maamme ehdottomia parhauksia. Tosin koulutuksen, varhaiskasvatuksen ja päivähoidon laatuun tulisi panostaa enemmän.
• Päivähoitomme on ilon aihe, vaikka kehitettävääkin on.
• Suomessa on hyvät tukiverkosto niitä tarvitseville, kun vaan uskaltaa niitä tarvittaessa pyytää.
• Suomalaisessa yhteiskunnassa minua ilahduttavata esiopetus, koulu sekä matalan kynnyksen tukipalvelut kuten perheneuvola.
• Olen iloinen, että lapsille tarjotaan Suomessa paljon virikkeitä ja tekemistä, kuten asukaspuistoja, kerhoja ja leikkipaikkoja.
• Olen erittäin ylpeä meidän suomalaisten neuvolajärjestelmästä ja varhaiskasvatuksen monimuotoisesta tarjonnasta ja tuesta vanhemmille ja perheille.
• Omat lapset yllättävät, ihastuttavat ja kasvattavat vanhempiaan ihmisinä.
• Rajat ja rakkaus toimii.
• Rakkaus on rajoja!
• Annetaan lasten kasvaa ja ollan varoilta vierellä.
• Lapsi on hetken lapsi, annetaan näin olla.
• Älä suutu lapsen kanssa samaan aikaan.
• Vanhempi, luota vaistoihisi ja vaadi sitä minkä koet oikeaksi.
• Aina ei tarvitse tehdä mitään, riittää että on.
• ...aikuisten tulisi asettaa lapsen tarpeet etusijalle. Ei uhrautuen, vaan ymmärtäen, että aikansa kutakin.
• Ilo, jonka isovanhemmuus tuottaa, on ollut minulle yllätys; kuinka suurta kiintymys ja rakkaus on!
• Ohjeeni muille vanhemmille: kuuntele lasta, pysähdy, ota syliin, anna turvaa ja rauhaa.
• Kannustan muita vanhempia pitämään huolta omasta jaksamisestaan, jotta voit nauttia niistä hetkistä, jotka vietät  lastesi kanssa. Ennen kuin huomaatkaan, he ovat kasvaneet koululaisiksi, teineiksi, kohti aikuisuutta.
• Lapset ovat vain kerran pieniä.
• Vähempikin riittää tässä suorituskeskeisessä maailmassa.
• Tällä hetkellä näen aiemman hyvän työn katoavan leikkureihin ja jatkuvaan nipistykseen. Lapsista on tehty numeroita.
• Järjestelmän kuuluu tukea vanhemmuutta, ei korvata sitä. Lapsen kuuluu olla osa perhettä, ei osa järjestelmää. 
• Suomalaista koulutusjärjestelmää ei saa romuttaa, se antaa kaikille lapsille ja nuorille mahdollisuuden omaan polkuunsa.
• Lapsen oikeudet eivät toteudu

Tässä kasvatuksen ammatilaisten ajatuksia yhteistyöstä.

• Yhteistyö perheiden kanssa on tärkeintä; sille kaikki pohjautuu.
• Yhteistyö perheiden kanssa on sekä antoisaa että problemaattista.
• Ammattilainen, huomaa hyvä. Sanoita hyvä.
• Ole aina kohtelias. Hillitse itsesi ja ole positiivinen, vaikka lapsen kanssa on vaikeaa.
• Kasvatusalan ammattilaisen tulee kuunnella herkällä korvalla. Rakenna yhteisöllisyyttä.
• Parhaimmillaan keskustelu perheiden kanssa on lasta ymmärtävää ja ratkaisukeskeistä vuorovaikutusta. Yhteiset juhlat ja tapahtumat auttavat tuntemaan toisemme paremmin.
• Ei ole ongelmaperheitä, on vain ongelmallisia tilanteita.

JULKAISUSSA on siis myös  muutama pidempi kolumni/haastattelu. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila kehuu suomalaisia vanhempia: Kouluterveyskyselyn mukaan ainoastaan 2,3 % 10-11-vuotiaista kokee, ettei pysty juuri koskaan keskustelemaan vanhempiensa kanssa.

Kahden kulttuurin isä, irakilainen Kais Zaya  kertoo, että " lapsemme... on hyvä tiedostaa taustamme, mutta emme halua, että heidän tarvitsee kantaa taakkamme, tai murehtia kärsimystämme. Vaalimme kulttuuritaustamme ja kunnioitamme meitä Suomessa ympäröivää kulttuuria ja tapoja."

Kansanedustaja Sari Sarkomaa toivoo, että 100-vuotista itsenäisyyttä juhliva Suomi voisi taata jokaiselle lapselle tasa-arvoiset mahdollisuudet onnistua elämässä. Kouluruokailu on innovaatio, josta meidän pitää olla ylpeitä. Olemme ymmärtäneet, että nälkäinen lapsi ei opi.  Yhteistyö kotien kanssa on koulussa hänen mukaansa yhä käyttämätöm voimavara.

Toimittaja Tiia Haapakangas on huolissaan ulkosaamelaisten identiteetin tukemisesta.

Viestinnän asiantuntija Leena Herlevi-Valtonen summaa vihkosen päätössanoissa: "Teos paljastaa suomalaisten yhteiset ylpeydenaiheet: neuvola, varhaiskasvatus ja koulu. Vaikka kehitettävää on, paljon muutosta parempaan on saatu aikaan sitten  Suomen itsenäistymisen."

OMAN kolumnini otsikkona on Upeat vanhemmat. Laitan sen tähän lyhentämättä ja siivoamatta:

" Upeat vanhemmat ! 

Koulu on paljosta velkaa vanhemmille. He perustivat oppikoulut. Heidän äänillään syntyi tasa-arvoinen peruskoulu. He ovat paikanneet määräraha-leikkausvaurioita. Avuntarve jatkuu. 

Globalisaatio, digitalisaatio, ilmastonmuutos ja tekoäly muuttavat maailmaa. Suomalainen koulu on upea, mutta muutosvauhdissa se ei ole pysynyt. Siksi opetussuunnitelmat on uudistettu. Ja nyt uudistuu koulun arki. 

Opettajien perusolettamuksia koetellaan. Oppiminen ei ole vain muistamista. Opettaminen ei ole läksyn valmistamista. Koulun tavoitteita ravistellaan. Vanhan tiedon omaksuminen ei riitä. On osattava rakentaa uutta. Ei riitä, että on tunnollinen ja ahkera. On oltava periksiantamaton ja rohkea. Ei riitä, että osaa itse. On osattava yhdessä. Koulujen käytänteitä päivitetään. Opettaja selittää vähemmän ja ohjaa enemmän. Oppilaat harjoittelevat, mutta sen lisäksi he asettavat itse tavoitteita, ratkovat aitoja ongelmia ja arvioivat onnistumistaan. 

Jotta lapset kukoistaisivat aikuisina, koulun on uudistuttava. Siihen koulu tarvitsee  vanhempien luottamusta koulutuspolitiikkaan, kouluun, opettajiin ja lapsiinsa –  ja rohkeutta järjestää opetus niin, että jokainen löytää  intohimonsa sekä vahvuutensa ja uskoo itseensä.  

Koulu tarvitsee vanhempia juhlan lisäksi arkeen jakamaan osaamista, innostuksen kohteita ja kokemusta. Sparraamaan koko koulua! Niinkuin urheiluseuroissa tehdään."

Kirjasen sähköinen versio löytyy (pian?) osoitteesta: www.vanhempainliitto.fi.

Kuukauden kirja: Innostus

OLEN innostunut innostumisesta. Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen ovat kirjoittaneet siitä  (2014 ) oikein kirjan: Innostus. Myötämanipuloinnin aakkoset. (Helsinki: Talentum).

Pauli Aalto-Setälä on tv:stä tuttu liikkeenjohtaja ja journalisti.  Mikael Saarinen on minulle uusi tuttavuus: lyhytterapeutti ja tutkimusasiantuntija.

TYÖPARI on tuottanut visuaalisesti näyttävän teoksen.  Tärkeimmät kohdat on valmiiksi huomioväritetty :-)

HARVAAN (lainaston) kirjaan, tulee tehtyä näin vähän omia merkkauksia, mutta ne harvat olivat tosi hyviä (subjektiivisesti).

INNOSTUSTA kuvataan osuvasti. Innostus = energiaa, jolla yhteisön taidoista ja tahdosta syntyy jotain merkittävää. Tekijät siteeraavat Olavi Uusivirtaa: Innostus on kirkaasti näkemisen hetki. Se on myös onnellisuuden kokemus, riemua. Innostua verbin synomyymejä ovat mm. harrastua, kiihottua ja stimuloitua.

Innostuksessa ihmisen elimistön vireystila kohoaa. Tämä tapahtuu matelija-aivoissa.

Kaikki eivät kuitenkaan  innostu yhtä helposti.  Innostumiseen vaikuttaa  temperamentti, tapa reagoida. Innostavia temperamenttitekijöitä ovat mm.  aktivisuus, elämänhakuisuus, intensiivisyys, joustavuus, keskittymiskyky, mielialan myönteisyys, resilienssi, sinnikkyys, sopeutuminen ja  sosiaalisuus.

Resilienssi on mielenkiintoinen innostumisen osatekijä. Tekijät tarkoittavat sillä kykyä kestää vastoinkäymisiä ja löytää uusi reitti vanhan peittyessä. Se on irtipäästämistä ja  hyväksymistä.

Kaikki innostus ei ole hyvää. Innostuksen ja suorituksen yhteys on käyräviivainen. Optimitason jälkeen  yli-innostus heikentää suoritusta.

Voiko itseä tai toista innostaa?

KIRJA vastaa myöntävästi. Innostaminen on myötämanipulointia. Se taas on myönteisten tunteiden, tietoisen läsnäolon ja hyväksyvän asenteen voiman hyväksi käyttämistä kun vaikutetaan avoimesti omaan tai toisen mieleen. Kyse on siis ikiaikaisesti itsen tai toisten suggeroinnista. Oppiminen on hermosolujen välisten yhteyksien vahvistamista (vrt. luonteenkasvatus). Toistojen määrä on tärkeä. Kun niitä on riittävästi, tavasta tulee automaatio.

(Kirjassa on iso nippu Mikael Saarisen myötämanipulointiharjoituksia, joiden  tarkoitus on ohjelmoida ajatusmaailmaa ja tehdä innostumisesta itselle tapa. Näitä ovat esim. aistiharjoitukset. Hmm. Eivät  kolahtaneet minuun- paitsi yksi: koe  joka viikko jotain uutta.)

Innostusta voi jakaa  jakamalla.

Toisia voi innostaa fiksulla vuorovaikutuksella. Kirjassa kerrotaan John Gottmanista, joka  tutki eron partaalla olevien  parien vuorovaikutusta: Millainen vuorovaikutustyyli yhdistää, millainen erottaa?
Hän erotti kolme käyttäytymisen perustyyliä: neutraalin, positiivisen ja kielteisen. Mitä enemmän  kielteisiä viestejä, sitä varmemmin pari eroaa.

Gottman  antoi ohjeita: Kielteinen avaus tuhoaa vuorovaikutustilanteen Neutraalit eleet, viestit  auttavat kriisissä. Kun kahden ihmisen välillä on jännite, kannattaa aloittaa  neutraalisti: " On ilmoja pidellyt. Mistäs kenkä nyt puristaa?" Hyväksy alkujännite. Varmista minä-viestillä, ettei omaa jännitystäsi tulkita väärin. "Olipa päivä!" Poistiivisia viestejä ovat  hymy, nyökkäys, vow,  huumori (jaettu),  katse, osoita kiinnostusta , kiitos.

Innostava toimintakulttuuri 

Kijoittajien mukaan innostavaan toimintakulttuuriin kuuluu:

• paljon vapauksia ja vähemmän säätelyä ja kontrollia
• lupa säteillä innostusta  
• arvot, joissa on innostavia elementtejä (mm. arvostus, avoimuus, luottamus, oikeudenmukaisuus,rohkeus,  sananvapaus)
• yhteinen sanasto
• se, että perusasiat kunnossa: tiedetään, mitä meiltä odotetaan, miten voi vaikuttaa, kuka on esimies.
• osallistaminen: kulttuuri, jossa on useita tapoja päästä yhteisesti sovittuun päämäärään.  

Innostuksen ilmapiiri tulisi tavoitteisesti pitää yllä.
  

Luova oppiminen Aurorassa - creative learning Mexico Cityssä

MEKSIKOLAINEN tutkija Eduardo Andere kävi  vanhassa Aurorassa useita kertoja. Häntä viehätti kovasti tapamme käyttää taidetta opetuksessa. Hän on mukana järjestämässä ensi maaliskuussa  8.-9.3.  Mexico Cityssä suurta kansainvälistä seminaaria, jossa muuten yksi keynote-puhujista on Suomen  Irmeli Halinen. 

SEMINAARIN nettisivut löytyvät tästä osoitteesta: http://www.seminariointernacional.com.mx

Andere sai houkuteltua myös minut mukaan. Tunnin luennon/työpajan teemana on luova oppiminen, siis opetus, jossa  käytetään toiminnallisia taiteen keinoja, avataan koulun ikkunoita maailmaan ja tehdään yhteistyötä kotien kanssa.

SEMINAARIA mainostetaan jo vimmatusti mm. twitterissä. Jokaisen luennoitsijan edellytetään tekevän lyhyen, yhden minuutin videon omasta aiheestaan. Onneksi oli tallella clipsejä. Tulipa sitä tehdessä lämpimiä muistoja. Leffassa vilahtavat mm.  Hannu Kivistö, Jukka Jokiranta, Uma Jutila, Pia Kaspi, Kaija Kuivanen, Ismo Lehikoinen, Liisa Mattila, Pia, Katri ja Risto Schiray, Riina Solantaus, Timo Takko  sekä  iso liuta oppilaita.  Oli ne aikoja. 

Onko väliä, että pojat ovat huonompia lukijoita? Paneeli 21.11.

ESPOON  tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunta järjestää kansainvälisen miestenpäivän (su 19.11) kunniaksi tiistaina 21.11.2017 klo 18-20 tilaisuuden  poikien lukuinnosta Entressen kirjastossa.

Ohjelmaan kuuluu paneeli, johon  keskustelijoiksi on kutsuttu  "mahdollisimman korkean profiilin" miespuolinen edustaja jokaisesta Espoon kaupunginvaltuustossa edustettuna olevasta puolueesta. Demariryhmä päätti lähettää sinne minut.  Paikalle kuulema kutsutaan myös mediaa, joten sekin  varmasti rohkaisee valtuutettuja lähtemään mukaan paneelikeskusteluun. Tilaisuuden juontaa toimikunnan puheenjohtaja Hannu Heikkinen.

OLI oikein mukavaa, että ei-sitova kysymyslista lähetettiin etukäteen.  Tämäntyyppisistä asioista siellä puhutaan:

(1) Kertokaa nimenne ja roolinne Espoon päättäjänä Millainen lukija olet nykyään? Mitä luet?

(2) Mikä kirja tai kirjasarja sai sinut lapsena innostumaan lukemisesta? Vaiko mikään?

(3) Sosiaalisen median myötä luetaan paljon lasten itsensä toisilleen kirjoittamia viestejä. Onko se uhka vai mahdollisuus?

(4) Onko lasten lukeminen polarisoitunut? Toisaalta luetaan paksuja Harry Pottereita, toisille tekee tuskaa sarjakuvatkin?

(5) OAJ:n Luukkainen pääsi hiljan otsikoihin väittämällä, että me pojat olemme laskistuneet. Olemme aina olleet?

(6) Onko opettajien sukupuolella väliä? Joskus on toivottu lisää miespuolisia opettajia, mutta onko sillä oikeasti väliä?

(7) Onko sillä niin väliä, jos me pojat olemme heikompia lukijoita, jos matemaattiset aineet ja  tekniikka on meidän juttu?

(8) Peruskouluissa arvosanojen kriteereihin kuuluu myös (positiivinen) tuntiaktiivisuus. Syrjiikö se poikia?

(9) Miten meillä Espoossa menee? Meillä on täällä erittäin kovatasoisia lukioita. Entäs perusopetus?

(10)  Opettajat ja lasten vanhemmat ovat eturintamassa petraamassa lukuintoa. Mitkä ovat teidän terveiset opettajille ja vanhemmille?

(11) Mahdollisia yleisökysymyksiä/kommenttipuheenvuoro(ja)

HYVIÄ kysymyksiä. Kysymyksessä 8 on pieni asiavirhe. Tuntiaktiivisuus ei saa vaikuttaa  nykyohjeiden mukaan todistusarvosanoihin. Koko sanaa ei ole uudessa opetussuunnitelmassa.  Erikseen on kielletty ottamasta huomioon motivaatio, kiinnostus ja yrittäminen (viimeksi mainitun saa ottaa huomioon liikunnassa).

Kainutlaatuinen veso

MUUTAMAN tunnin kuluttua taas baanalle. Tällä kertaa kohti Kajaania. Siellä jäjestetään huomenna lauantaina 18.11.2017 klo 9–15 Lehtikankaan monitoimitalolla aika hurja VESO-tapahtuma, joka on saanut nimen "Kainulaatuinen ope 2017". Mukaan on ilmoittautunut yli  600  opettajaa esiopetuksesta, perusopetuksesta, lukioista, ammatillisesta koulutuksesta, kansalaisopistoista ja ammattikorkeakoulusta.  Ja  rexejä ja sivistysjohtajia. Koulutuspäivän keskeiset teemat ovat opetussuunnitelmien käyttöönotto, digitalisaatio, yrittäjyys sekä  tunne-, vuorovaikutus- ja itsesäätelytaidot.

Uudessa monitoimitalossa ei ole  luentosali- ja auditoriotyyppisiä tiloja. Sen vuoksi luokkia  on yhdistettytoisiinsa ja avattu joitakin luokkia aulatilojen kanssa isommiksi kokonaisuuksiksi. 

Toteutustapana on open space -konsepti, jossa osallistujille on tarjolla paljon rinnakkaista ohjelmaa:  luentoja, työpajoja, puheenvuoroja (Speakers corner) ja osallistujien itse järjestämiä pop up-koulutuksia. Sessioihin  ei ilmoittauduta ennakkoon, vaan paikan päällä valitaan, mikä kiinnostaa ja missä on tilaa. Messutyyppiset esittelypisteet ovat auki koko päivän.  Kouluttajia on 65!! Mukana  ovat mm.

• Anne Laakkonen, yrittäjä, Introspecta
• Anne-Mari Jääskinen, taideterapiaohjaaja, kirjailija, Tunne&Taida
• Anu Laitinen, Sanoma Pro  
• Elisa Kaaja, Projektikoordinaattori, Helsingin yliopisto
• Esa Santakallio, sivistysjohtaja, Riihimäen kaupunki
• Fii Wellbeing
• Heikki Törmi, näyttelijä-psykodraamaohjaaja-hahmoterapeuttiopiskelija
• Henri Karjalainen, Qridi Oy:n yksi perustajista, aineenopettaja, FM
• Iida Mäkikallio, PsK, valmentaja, Filosofian akatemia
• Ira Liuski, KM, Lasten- ja perheliikunnan kehittäjä, Kainuun Liikunta ry.
• Jari Laru, Oulun yliopisto
• Johanna Kujala , Opetushallitus
• Juha Toivo, Urheiluakatemia
• Jyrki Kotonen, Sanoma Pro
• Kaisa Peltonen, Koulutuskoordinaattori, Innostun liikkumaan / Suomen CP-liitto ry
• Katariina Autio, LitM, UKK-instituutti
• Katri Saarikivi, aivotutkija, Helsingin yliopisto
• Kati Tyni, Tohtorikoulutettava, erityisopettaja, luokanopettaja, Kajaanin kaupunki
• Kirsi Saukkola, psykiatrinen sairaanhoitaja, ratkaisukeskeinen valmentaja, KirsiConsulting Oy
• Lea Tornberg, yrittäjä, KM, opettaja, Leado Oy
• Leena Karjalainen, koulutuspäällikkö, Kainuun ammattiopisto, YritysAmis
• Leena Pöntynen, erityisasiantuntija, Kuntaliitto
• Marisanna Jarva, kansanedustaja              
• Marko Karvonen, opettaja, Kainuun ammattiopisto, YritysAmis
• Martti Hellström, KT, opetusneuvos        
• Matias Ronkainen, Kainuun Liikunta ry.
• Jarkko Elo, Senior Executive, itslearning Oy
• Miro Santala, CSE Entertainment Oy
• Najat Ouakrim-Soivio, Tutkijatohtori, Helsingin yliopisto
• Niklas Pehkonen, KAMK
• Pekka Paappanen, Rehtori, Hauhon Yhtenäiskoulu, Hämeenlinna
• Pekka Peura, Eduhakkerit Oy
• Sirpa Tölli, psykiatrinen sairaanhoitaja ja TtM. hoitotyön opettaja, OAMK
• Teemu Pääkkönen, Kamit
• Timo Tiusanen, Roboedu ry
• Tuula Honkanen, KM, yrittäjä, T:mi Taikamummo
• Veli-Matti Nurkkala, yrittäjä, toimitusjohtaja, CSE Entertainment Oy

MINÄ yritän saada kuulijoita pysähtymään kuulolle  neljällä sessiolla. Aloitan klo 9.30 Teemalla: "Opetussuunnitelma selkosuomeksi". Aikaa on 60 min. Uusinta "näytös" on kello 12.45 - 13.45

"Maailma muuttuu huikeaa vauhtia. Koulu ei ehkä  ole oikein pysynyt mukana. Nyt olisi pysyttävä paremmin. Siksi perusopetuksen  opetussuunnitelma on uudistettu. Uusi ops on nyt otettu  käyttöön peruskoulun yläluokillakin.  Tule pohtimaan, mitä kokonaan uutta opetukseen halutaan? Mitä tulisi  tehdä selvästi enemmän?  Mitä taas vähemmän?  Mitä ei kannattaisi enää tehdä lainkaan?  Ja puhutaan se  suomeksi :-)"

EKAN session jäkkeen on tunnin tauko, jolloin ehtii hieman haistella muiden juttuja. Ja taas kehiin klo 11.30. Nyt teemana "Pedagoginen johtaminen, jaettu johtajuus ja toimintakulttuurin kehittäminen." Tässäkin aikaa 60 min.

"Rehtorin ja koko koulun johdon  keskeinen pedagoginen tehtävä on kehittää paitsi opetusta myös koulun toimintakulttuuria opetussuunnitelma perusteissa nyt ensimmäistä kertaa sitovasti määriteltyihin suuntiin. Kehittämisen kohteina  ja keinoina ovat niin vuorovaikutus kuin rakenteetkin. Miksi koulun pitäisi muuttua? Millä lihaksilla temppu tehdään? Tule pohtimaan ja jakamaan konkreetteja ideoita, mistä  ja miten aloittaa  muutostyö, miten jatkaa sitä  ja miten kohdata väistämätön inertia."

Kolmas aiheeni on "Koulupäivän rytmittäminen" vartin hengähdyksen jälkeen  kello 13.45- 14.45.

"Tulevaisuuden koulun kello tuskin soi kaikille kello 8.  Oppiminen valuu aamupäivästä muihin vuorokauden aikoihin - ja kaikkialle.  Pohditaan yhdessä:  Miten koulupäivän rakennetta on aikaisemmin ravisteltu? Mitä voisimme oppia aikaisempien opettajapolvien yrityksistä joustavoittaa ja pedagogisoida koulupäivän rakennetta? Mitä ihan uutta haluaisimme kokeilla? Mikä meitä estää?"

Lappeenrantaan

YLÖS kello 5.40. Aamutoimet. Yön ainoa valopilkku. Ja nyt junassa. Päämääränä:

PERUSOPETUKSEN AJANKOHTAISSEMINAARI
15. - 16.11.2017 HOLIDAY CLUB SAIMAA, LAPPEENRANTA

Seminaari pohtii  neljää eri teemaa: (1) laaja-alaisen osaamisen arviointia, (2) sinnikkyyden ja positiivisuuden edistämistä koulutyöskentelyssä, (3) tiimiopettajuutta  ja pedagogisesti yhtenäistä  peruskoulua sekä (4) opettajuuden muutosta - miten kehittyä opettajasta ohjaajaksi? Minu juoksutan näistä viimeistä.

KESKIVIIKKONA paikalla ovat olleet
Päivi Rimpiläinen ja Jarno Bruun ja Aki Luostarinen sekä Kaisa Vuorinen.
..................................

TÄNÄÄN TORSTAINA 16.11.2017ohjelma alkaa klo 9.00. Aamuvuorossa ovat  Päivi Rimpiläinen ja Jarno Bruun. He pitävät toiminnallisen työpajan yhdessä tekemisestä  ja tiimiopettajuudesta. Saatan ehtiä vähän heitä vakoilemaan.

Kello 12.00 on tunnin lounastauko, ja kello 13 alkaa minun iltavuoroni. Meillä on kolme tuntia aikaa
syventää yhteistä näkemystämme opettajan ja oppilaan uudesta pedagogisesta roolista: Opettajasta ohjaajaksi ja  oppetuksen seuraajasta aktoriksi. Seminaariin on ilmoittautunut noin 60 opettajaa, rehtoria ja hallintoihmistä.Session aikana tarjoillaan myös taukokahvi.  

Opsia selkosuomella- minä niin tykkään

TÄNÄÄN aamupäivä oli ukkiaamu. 1-vuotias herra Teo oli  hoidossa. Vauhtia oli  kuin isällään, Santulla 30 vuotta sitten. Hoitovastuu jäi iltapäivällä yksin vaimolle, kun minun oli lähdettävä/sain lähteä keikalle  helsinkiläiskouluun. Teemana oli uuden opsin mieliinpalautus. Aikaa siirtää about 500 sivua koulun arkeen oli kolme tuntia.

TÄMÄ teema on muuten yksi lempiteemojani, ollut jo syksystä 2016 alkaen. Sen kanssa on saanut ravata pitkin Suomea. Rakastan simplifikointia.

Luennolle on myös kehittynyt juoksussa aika toimiva, vuorovaikutteinen rakenne. Vähän 1600-luvun jesuiittakoulujen praelection tapaan. Monologipätkiä, kuunteljoiden aktivointia: omiin ajatuksiin suhteuttamista ja reflektiota. Kysymyksiä, vastauksia. Ja mausteeksi riittävästi tarinoita ja clipsejä (thanks JJ!!).

Michael Fullanilta olen lainannut oman kysymyksen pohdinnan heti alkuun- kuitenkin siten, että myös vastaan kunkin "kuppikunnan" tärkeimpään kysymyksen heti.

Paransin tänään rakennetta  vielä valmentajakollega  Jarkko Sievin kertomalla "Takefive"-idealla. Siinä kaikki arvioivat jotain asiaa näyttämällä riittävän määrä sormia  0-5).  Näppärää ja nopeaa. Me arvioimme tällä kertaa pienen alustuksen jälkeen, kuinka hyvin koululla jo nyt  toteutuu kukin opsin seitsemästä keskeisestä kehittämisteemasta.

Tässä koulussa vaihteluväli oli 3-4. Upeaa. Ja nämä opet olivat myös kaikki perillä opsista ja innostuneita siitä.

PAKISSA  oli 230 diaa. Kolmessa tunnissa tarvittiin 100. Ehkä tuo on aika hyvä nyrkkisääntö: 2 minuuttia/dia.

Huomenna pääsen kokeilemaan about samaa Lappeenrannassa. Siellä fokus on opettajan ja oppilaan muuttuvassa roolissa.

NPDL Tampereen seutu upeasti välimaalissa

HIENO päivä tänään. Päätimme  Tampereen seudun NPDL-koulutusohjelman Tampere-talon Sopraano -salissa. Viiden eri valmentajan  (Martti Hellström, Sanna Nieminen, Harri Rinta-Ahon, Sari Utriainen ja Vesa Äyräs) koulutusryhmät esittelivät toteuttamiaan kehitysloikkia. Kuten Saku Tuomisella on tapana sanoa: suomalaiskoulut ovat ihmeitä täynnä.

SYVÄOPPIMISEN OHJELMAN PÄÄTÖS-SEMINAARIN ohjelma toteutui seuraavanlaisena:

Klo 12:00 Valmennusryhmien coachaus.
klo 12.15 Seminaarin avaus, NPDL Cluster Lead, rehtori Vesa Äyräs 
Klo 12.30 Valmennusryhmien tuotokset: varhaiskasvatus, perusopetus ja lukio.
(välissä Kahvitauko)
Klo 15.20 Valmentajien yhteenveto ja päätöpuhe
Klo 15:30 Seminaari päättyi.
Sen jälkeen vielä jälkilöylyt ja verkostoituminen.

MINULLA oli ilo vetää päivää yhteen. Puhkuin innostusta. Siksi upeasti NPDL-ideoita oli sovellettu.

Koulun kehittämistoiminnan ydin on ymmärtää, mikä on kulloinkin sovellettavan idean ydin.  NPDL:n kaksi ensimmäistä kirjainta viittavat uuteen pedagogiikkaan eli  oppilaan uuteen roolin. Oppilaat oppivat tekemällä, omaan tahtiin  ja yhdessä, koulussa  ja muualla ja fiksusti ICT:tä käyttäen. Oppiminen on yhä enemmän uuden tiedon rakentamista. Kaksi viimeistä kirjainta viittaavat oppimisen syvyyteen.  Syvyys on paitsi vastuun ottamista omasta oppimisesta myös opitun käyttämistä maailman parantamiseen. NPDL:n keskeisin työkalu on taitojen osaamisen laadullinen asteikkokuvaus, joka on mitä upein ohjaavan palautteen väline.

NPDL on taitopedagogikkaa. Taidot eivät kasva itsestään. Niitä pitää tavoitteellisesti harjoittaa. Tavoitteet pitää sanallistaa etukäteen. Opettajan ja oppilaiden pitää niinikään kuvailla  omilla sanoilla edistymisen portaat,  arvioida yhdessä lähtötaso ja keksiä keinot loikata porras kerrallaan eteenpäin. Luokkien seinille oli monissa kouluissa rakennettu upeita visuaalisia portaikkoja.

TAMPEREEN seudun koulut olivat ottaneet tosissaan vastaan haasteen toteuttaa taitoloikka joko oppimisessa ja/tai toimintakulttuurissa.  Loikat olivat huikeita. Oli käynnistetty monialaisia projekteja. Niissä tutkittiin ympäristöä ja  tehtiin näytelmiä. Oppilaiden rooleja laajennettiin. He olivat aktoreita, arviointiagentteja, pop-up-kerhojen pitäjiä. He saivat valita itseään kiinnostavia tutkimuskohteita ja  laaja-alaisia valinnaisaineita. Oppilaiden annettiin edetä urakkaviikolla oman tahtiin ja tehdä tehtäviä yksin  tai yhdessä toisten kanssa.  Tavoitteisuutta lisättiin luomalla laadullisia portaita.

Opettajien rooleja ravistelttiin. Asioita ei saanut suunnitella liian valmiiksi. Luokat pantiin yhteen ja toimittiin pariopettajina. Jopa lukiossa toteutettiin usean aineen yhteisiä opintoja.

Uuden haltuunotossa ymmärrettiin  edetä maltillisesti: yksi tulevaisuustaito kerrallaan. Useissa kouluissa muutosta myös johdettiin jämäkästi. Jokainen sai tehtävän kokeilla itselleen uutta ja kertoa, kuinka homma toimi. " Me ollaan ikäänkuin töissä täällä".

Opittua sovellettiin.  Siileille rakennettiin pesiä. Luontoa suojeltiin myös mielenosoituksella. Porukassa oli mukana myös oikeasti omaa työtään tutkimalla kehittäviä opettajia.

HUIKEAA!  INNOSTAVAA! Kiitos Tampereen seudun NPDL-koulut ja Marko Lahtinen ja Educoden Iiris Peura. Koulutusohjelman päätösseminaari ei ollut hautajaistilaisuus vaan rohkaisu jatkaa eteenpäin - nyt vielä enemmän omin siivin. Oli etuoikeus saada olla osa tätä prosessia. Go Go Go.